¡Que viva España!

Espanja on jalkapallon Euroopan mestari! Mikä päätös Madridin-vuodelleni! En ole koskaan pahemmin välittänyt jalkapallosta enkä edes tunne pelin sääntöjä, mutta viime viikkoina minusta on tullut fani - ainakin tilapäisesti. Espanjan voittoputki huipentui eilen Eurocopan finaalissa, kun Espanja-Saksa -peli päättyi 1-0. Runsaan yhdeksän Madridin-kuukauden jälkeen olen jo sydämeltäni täysin espanjalainen ja olin niin ylpeä rakkaasta uudesta kotimaastani! Ja mikäpä olisi hienompi tapa heittää hyvästit Madridille kuin juhlien koko kaupungin kanssa Espanjan voittoa!

Oscar, Mele, Iris ja minä katsoimme pelin Plaza de Colón -aukiolla, joka on Espanjan jalkapallofanien pääkallonpaikka. Jalkapallo-ottelun aikana televisiossa näytettiin välillä kuvaa Plaza de Colónilta, missä arvioiden mukaan 65 000 fania seurasi peliä. Kaikki olivat pukeutuneet punaiseen ja keltaiseen, Espanjan väreihin, ja useimmilla (kuten meillä) oli maalattu lippu poskelle tai koko naamaan. Espanjassa ei suhtauduta lippuun samalla hartaalla kunnioituksella kuin Suomessa: liput oli kaivettu kaapeista ja solmittu vyötäisille, sidottu harteille viitaksi tai peräti kiedottu mekoksi. Väkijoukko eli peliä aivan täysillä; jokainen hyökkäys laukaisi hurjat suosionosoitukset. Espanja teki pelin ainoan maalin runsaan puolen tunnin pelin jälkeen, eikä silloin huudoista ollut tulla loppua.

Plaza de Colón pelin aikana (kun ei tapahtunut mitään jännää):



Kun pelin viimeiset viisi minuuttia pyörähtivät käyntiin, Plaza de Colónille kerääntynyt väkijoukko maistoi jo suloisen voitonmaun suussa. Kädet nousivat ilmaan ja huutokonsertti yltyi yltymistään. Espanja peittosi Saksan maalein 1-0 ja voitti Eurocopan ensimmäistä kertaa 44 vuoteen. Plaza de Colón räjähti. Ilotulitteet paukkuivat, Espanjan liput liehuivat, koko kymmentuhatpäinen väkijoukko hyppi tasatahtia kädet ilmassa laulaen Que viva España niin kovaa, kuin vain pystyi. Ja juhlaa jatkui koko yön. Jotta saisitte tunnelmasta jotain kuvaa, kuvitelkaa, millaiset juhlat Helsingissä olisi, jos Suomi voittaisi jalkapallon Euroopan mestaruuden ja korottakaa juhlinta potenssiin sata. Espanjassa osataan riemuita! Autot ajoivat korttelirallia ympäri keskustaa töötöttäen kansallislaulua tuut tuut tu-tu-tuut tu-tu-tu-tuut tu-tuut, ja kaikenlaisten räikkien, torvien ja tuuttien kakofonia sai korvat lukkoon. Rallatuksia vihellettiin, taputettiin, huudettiin ja laulettiin - erittäin kovaa ja korkealta. ¡Que viva España! ¡Campeones, campeones, oé, oé, oé! ¡España entera se va de borrachera! ¡Yo soy español, español, español!

Iris ja Rocha:



Iris, Oscar ja Mele voittotunnelmissa Plaza de Colónilla:



Plaza de Colón pelin päätyttyä:



Minä olen punaisessa mekossa ja keltainen huivi vyötäisillä kuin elävä Espanjan lippu!



Rocha ja Fran liittyivät joukkoon ja pyörimme kaduilla pikkutunneille asti. Yhdellä kadulla parisensataa juhlijaa oli jumittunut jostain syystä yhden talon eteen hyppimään, huutamaan, laulamaan ja viheltämään. Vanhahko rouva yritti epätoivoisesti häätää porukkaa kaatamalla toisen kerroksen ikkunastaan kastelukannulla vettä jalkapallofanien niskaan, mutta se ei tietenkään kuin innostanut porukkaa. Rouvasta tuli huomion keskipiste. Joku keksi aloittaa huudon ¡Que bate la abuela! (isoäiti hyppiköön), ja hetkessä koko kadunpätkä yhtyi mantraan pomppien ylös alas.

Viimeiset Madridin-päivät ovat muutenkin olleet täynnä kaikenlaista kivaa. Iris ja minä olemme löytäneet Sabatinin puutarhasta puiden suojasta pienen suihkulähteen, jonka vesi on kirkasta ja jossa voi kahlata, koska vesi ulottuu puoleen reiteen. Täällä on koko päivän suunnilleen 35 astetta varjossa, niin kahlailu ja veden solina virkistää mukavasti. Perjantaina oli fiesta de la espuma eli vaahtobileet Penélope-diskossa. Siellä oli siis tykki, joka ampui saippuavaahtoa. Kun hetken vietti tanssilattialla, sai vaahtokuorrutuksen ja oli kuin lumiukko. Olimme varautuneet laittamalla bikinit vaatteiden alle, ja bikinit olivatkin kaikkein sopivin asu.






Eilen ennen Eurocopan finaalia oli soirée des crèpes Iriksen luona, eli Iris teki isoja lettuja, joiden päälle levitettiin suklaalevitettä, sokeria, marmeladia tai kanelia. Lauantaina Iris ja minä vietimme iltapäivän lumppukaupoissa (vaikka myönnetään, että minäkin olen H&M:n uskollinen asiakas) sovittaen kaikkein kauheimpia vaateita ja ottaen kuvia. Täydellistä ajan tuhlausta, mutta lomailuhan on mukavaa! ;)






Lähden täältä Madridista huomenna, enää runsas vuorokausi jäljellä! Uskomatonta, miten nopeasti vuosi on mennyt. Kämppikseni Fanny ja Malsore lähtivät eilen, ja jäin yksin tyhjään asuntoon. Olen jo pakannut matkalaukun ja koti tuntuu alastomalta ja autiolta. Olen jo parin viikon ajan vähä vähältä hankkiutunut eroon kaikista tavaroista. Olen raahannut niitä kassikaupalla kaikille Madridiin jääville ystäville. Keksin vieläpä sellaisen kuningasidean, että vein yhden peitteen Banco de Españan alikulkutunnelissa majaileville asunnottomille, joille se kelpasi oikein hyvin.

Eilen vihdoin tajusin, että lähtö on oikeasti lähellä ja alkoi itkettää. Pelkään, että en enää osaa sopeutua stressaantuneeseen, suorituspaineiseen ja työkeskeiseen Suomeen, jossa tapaamiset pitää sopia viikkoja etukäteen, koska minuuttiaikataulusta ei löydy ystävän mentävää rakoa ja jossa viikolla on turha yrittää edes istua iltaa juhlimisesta puhumattakaan, koska kaikki muistavat, että herätyskello soi aikaisin aamulla ja ilman kahdeksan tunnin yöunia päivä on pilalla. Mutta eipä käänteinen kulttuurishokki ainakaan tule odottamatta: Olen varautunut siihen, että Suomeen paluu on elämäni vaikein kokemus, ja sen vaikeampi se ei voi olla! ;) Ja pääsenhän minä Espanjaan takaisin pysyvästi, kunhan saan kaksi kandintutkintoani purkkiin.

Tunnelmia viimeisen viikon alussa

Minulla on enää viikko Espanjan-vuotta jäljellä! Tunnelmat ovat hurjan sekalaiset. Välillä haikeus tulvahtaa ihan odottamatta hyökyaaltona ja tuntuu, että elämää ei ole Madridin jälkeen ja että en tule enää koskaan sopeutumaan Suomeen. Olen jo suunnitellut tuhat eri tapaa ja tekosyytä lähteä Suomesta ja vakuutan itselleni, että muutan sinne takaisin vain väliaikaisesti. Kaikkia uusia ystäviä ja rakasta espanjalaista kulttuuria tulee kova ikävä. Viime viikolla oli yksi toisensa perään eri vaihtarikavereiden läksiäisiä, ja yritän parhaani mukaan olla ajattelematta, että seuraava tapaaminen lienee vasta kuukausien tai vuosien päästä. Joitain niistä, jotka ovat olleet minulle tämän vuoden aikana tärkeitä, en välttämättä tule näkemään enää koskaan.

Välillä taas iskee kova ikävä rakkaita ihmisiä. Pariisissa vaihdossa oleva ystäväni Soili oli perjantaista maanantaihin täällä Madridissa käymässä, ja meillä oli aivan loistava viikonloppu. Madrid tuli nähtyä, haistettua, maistettua, tunnettua ja kuultua; Soilin sanoin viikonloppu oli "aistien ja ruumiin juhlaa". Soilissa taitaa asua pieni runoilija! ;) Erityisesti viimeinen ilta oli aika hurja. Soili palautti uskoni siihen, että Helsinki on ihana kaupunki ja että Suomessa voi pitää oikein hauskaa, ja nyt pieni osa minua oikein odottaa paluuta Helsinkiin. En tosin ole vieläkään tajunnut alkaa kaivata saunaa, ruisleipää tai xylitol-purukumia. Voisin elää oikein mainoisti loppuelämäni ilman kaikkea suomalaista tiettyjä suomalaisia lukuun ottamatta. (Jos tässä vaiheessa mietit, tarkoitankohan sinua, niin kyllä, juuri sinua tarkoitan! Suomalaiset ovat niin vaatimattomia, että muut kuin ne joita tarkoitan eivät edes kehtaa kuvitella olevansa minulle rakkaita.)

Katselin äsken kuvia Suomesta ja siitä muistui mieleen, miten ihania ystäviä minulla siellä on ja miten hauskaa meillä on ollut. Ja jatkossa tulee olemaan vielä hauskempaa, koska Soili ja minä aiomme vähät välittää suomalaisesta tuppisuukuttuurista: mehän aiomme jututtaa ventovieraita ihan koko ajan, koska se on mielenkiintoista. Soili ja minä perustamme myös käänteistä kulttuurishokkia potevien paluumuuttajien kriisiryhmän, kun olemme palanneet Suomeen. Tervetuloa mukaan, jos koet olevasi samassa tilanteessa! Terapeutiksikin saa tulla, koska mitä useampi meitä hoitaa, sen parempi.

Cádiz

Lauantaina puolenpäivän aikaan saavuimme Cádiziin, joka ei ensisilmäyksellä vaikuttanut lainkaan kauniilta kaupungilta. Casco antiguon eli vanhan Cádizin muurien ulkopuolella kaupunkikuva oli kuin neuvostoarkkitehtuurin malliesimerkki: identtisiä, rumia, halvalla rakennettuja kerrostaloja. Keskustakaan ei tehnyt suurta vaikutusta, siellä oli samat kirkot, aukiot ja luostarit kuin kaikissa muissakin espanjalaisissa kaupungeissa. Se, mikä erotti Cádizin muista kaupungeista ja nosti sen pisteitä huimasti oli meri. Kaupunki on kapean niemen nokassa ja Atlantin valtameri ympäröi sitä joka puolelta. Sininen taivas, syvänsininen meri ja valkoinen hiekkaranta on näky, joka saa unohtamaan rumat laatikkotalot selän takana.

Yövyimme Casa Caracol -nimisessä hostellissa, jota piti englanninkielisten nuorten porukka. He kehtasivat karhuta hostellin tasoon nähden aivan ylihintaa. 18 euroa yöltä ei sinänsä ole paljon, mutta sillä hinnalla luulisi jo saavan muuta kuin sängyn seitsemän hengen huoneesta, jossa ei edes ollut ovea tai säilytyskaappeja tavaroille. Vessoja oli yksi 14 henkeä kohden. Mutta eipähän ainakaan ollut hyttysiä! Kun olimme asettuneet taloksi, suuntasimme suoraan La Caleta -rannalle. Matkalla näimme ohimennen katedraalin, joka oli opaskirjamme mukaan ainoa Cádizin kahden tähden nähtävyys. Se riittikin päivän kulttuuriannokseksi.




Rannalla oli ihanaa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja merivesi oli lämmintä. Minä en edes palanut vaan vain rusketuin! Kun kyllästyimme uimiseen ja loikoiluun, kävelimme Castillo de San Sebastiánille katselemaan rantaa toisesta kulmasta. Se ei kyllä ollut siinä vaiheessaa kauneimmillaan, koska pakeneva meri oli paljastanut pitkän kaistaleen merenpohjaa.






Joimme kahvit terassilla ja kiersimme niemennokan. Löytyihän kaupungista lopulta ihan kauniita aukioita ja puistokaistale. Kävimme apteekissa ostamassa minulle geeliä hyttysenpuremia varten ja palasimme kaupan kautta kotiin laittamaan illallista.

Päätimme, että oli aika tutustua uusiin ihmisiin, ja suunnitelmamme oli liimautua mielenkiintoisen tuntuiseen seuraan hostellilla. Nousimme kattoterassille istumaan iltaa. Sinne oli ripustettu riippumattoja, ja niissä oli oikein mukava huojua pimenevän taivaan alla. Tutustuimme katalonialaiseen Adriin ja saksalais-egyptiläiseen Mathiakseen, jotka olivat ihan tarpeeksi mielenkiintoisia! ;) Adri oli boheemi laulaja/runoilija/videokuvaaja, joka pyöri Pariisin taiteilijapiireissä ja odotti läpimurtoaan. Mathias opiskeli viestintää ja oli tullut Espanjaan ujuttautuakseen Almerían tomaattiviljelmille töihin. Hänen suunnitelmansa oli raataa siellä parisen viikkoa paperittomien, laittomien maahanmuuttajien rinnalla ja kirjoittaa sitten juttu heidän elinoloistaan. Adri improvisoi meille flamenco-kappaleita ja säesti lauluaan kitaralla.




Yhden maissa lähdimme terassilta kiertämään kaupunkia. Se oli ihme kyllä aivan kuollut, vähät baarit olivat sulkemassa oviaan. Emme olleet uskoa, että olimme Espanjassa ja oli lauantai-ilta - Espanjassa baariin siirrytään yleensä aikaisintaan yhden aikaan. Adri jättäytyi seurasta, mutta Iris, Mathias ja minä menimme rannalle katselemaan kuuta ja tähtiä ja parantamaan maailmaa. Saimmekin aikaiseksi oikein mielenkiitoisen keskustelun rasismista, maahanmuuttopoliitikasta ja kulutusyhteiskunnasta. Aamulla herättyämme keräsimme tavaramme ja etsiydyimme Madridin-bussiin. Kahdeksan tunnin bussimatka meni yllättävän nopeasti, varsinkin Iriksen mielestä, hänen kun oli tarkoitus valmistautua tiistain tenttiin paluumatkalla.

Sevilla

Sevilla oli rakkautta ensisilmäyksellä. Kaupunki oli kaunis ja vehreä ja tunnelma avoin, iloinen ja rento. Sevillalaiset tuntuivat nauttivan kiireettömästi elämästä. Minä muutan vielä Sevillaan! Se muistutti kuulemma Pariisia, mikä on kaunein kohteliaisuus, jonka Iris voi lausua.

Iriksen äiti oli sattumalta suunnitellut matkan Andalucíaan samalle viikolle kuin me, ja tiemme kohtasivat Sevillassa. Hän oli matkassa ystävänsä Bernadetten kanssa, ja tapasimme heidät heti jätettyämme tavarat hostellille. Kuvassa minä, Iriksen äiti ja Bernadette:




Kävimme yhdessä syömässä, ja minä söin herkullisen turskasalaatin ja tortilla españolaa. Iltapäivällä Iris ja minä kävimme María Luisan puistossa ja Plaza de Españalla.






Parque de María Luisa oli paratiisi, ja valtava Plaza de España varmasti Espanjan kaunein Plaza de España, vaikka niitä onkin yksi joka kaupungissa ja pikkukylässä. Hellerajat paukkui ja pistäydyimme vilvoittelemassa Museo de Artes y Costumbres Popularesissa, jossa esiteltiin sevillalaisten tapakulttuuria ja arkea viime vuosisadoilla. Jäimme jumittamaan puoleksi tunniksi lasten pihaleikkejä kuvaavan videon eteen. Ihmeen paljon 1970-luvun sevillalaislasten leikit muistuttivat 1990-luvun helsinkiläis- ja pariisilaislasten leikkejä. Löysimme Sevillan yliopiston, ja minä kävin kyselemässä espanjalaisen filologian maisteriohjelmista, niin ihastunut olin Sevillaan.

Kun olimme palaamassa hostellille, Iris kompastui ja väänsi nilkkansa. Se turposi ja oli kipeä, mikä hidasti aika lailla tahtiamme seuraavina päivinä. Otimme siis rennosti ja kävelimme mahdollisimman vähän. Illalla emme liikkuneet hostellilta, mutta tutustuimme kyllä muutamiin ranskalaisiin ja kanadalaisiin ja istuimme heidän kanssaan iltaa terassilla. Minä olin niin väsynyt, että en enää jaksanut osallistua ranskankieliseen keskusteluun. Istuin siis suurimman osan illasta hiljaa omissa ajatuksissani ja hymyilin. Pelkäsin vaikuttavani vähä-älyiseltä, mutta ilmeisesti muut eivät huomanneet mitään outoa, koska yksi pariisilaisista kommentoi Irikselle minun vetäydyttyäni jo nukkumaan vain, että minulla on oikein kaunis hymy, très trés beau! ;)

Perjantaiaamuna Iris sai hädin tuskin käveltyä, kun jalkaan koski. Minua taas oli yön aikana purrut tuhat hyttystä naamaan ja allergia sai puremat turpoamaan. Olimme siis aika säälittäviä! Respan tyttö lainasi Irikselle kävelykepiksi mopin tangon, ja Iris sai laahustettua katedraalille.





Kävimme kahvilla terassilla Iriksen äidin ja Bernadetten kanssa ja sanoimme heille sitten hyvästit. Kävimme katedraalissa, ja siellä meille lainattiin pyörätuoli! Oli aika hauskaa työnnellä Iristä ympäri katedraalia pyörätuolissa, mutta harmi kyllä Giralda-torniin pyörätuolilla ei päässyt. Iris jäi siis sisäpihalle odottamaan, kun minä kipusin maurien rakentamaan torniin, joka on Sevillan maamerkki. Sen kaksi sisartornia ovat Marrakechissa ja Rabatissa, Rabatin tornin näinkin kuukausi sitten. Tornista oli hienot näkymät.








Aamupäivällä kävimme vielä Alcázarissa eli maurien linnoituksessa ja sen puutarhoissa. Siellä oli pitänyt majaa Casa de Contratación, joka valvoi kauppaa Amerikoiden kanssa siirtomaa-ajalla. Oli hurjaa nähdä omin silmin Casa de Contratación, josta puhuttiin niin paljon Amerikan historia -kurssilla.




Lounaan jälkeen Iris jäi hostellille opiskelemaan ja lepuuttamaan jalkaa. Minä kävin kiertelemässä kaupunkia, koska halusin nähdä mahdollisimman paljon tulevasta kotikaupungistani! ;) Löysin Fernando Boteron taidenäyttelyn, jossa oli pelkästään maalauksia ja piirroksia Kolumbian sisällissodasta. Niistä sai aika toivottoman kuvan taiteilijan kotimaan nykytilasta. Minun oli vaikea uskoa, että samassa maassa asuu pieni kummityttöni, joka tykkää leikkiä nukeilla ja jonka lempilaulaja on Shakira.

Illalla naamani oli yhä niin kauhean näköinen, että minun ei tehnyt mieli tutustua uusiin ihmisiin (vaikka Iris vakuutti, että aidot hipit eivät välitä ulkonäöstään). Kävimme siis kahdestaan kävelyllä joenrannassa ja minä söin tiramisujäätelön lohdutukseksi. Lauloimme improvisoimiamme flamencolauluja ja Iris toisteli toistelemasta päästyään, että Sevilla muistuttaa ihmeen paljon Pariisia. Olen utelias näkemään, millainen se maailman ylivoimaisesti kaunein kaupunki oikein on. Pariisin on paras tehdä minuun vaikutus heinäkuussa! En onneksi enää kelvannut hyttysille yöllä, ja puremat alkoivat laantua. Jatkoimme lauantai-aamuna matkaa Cádiziin.

Llanto de Andalucía

Andalucía on flamencon synnyinkehto, ja bussimatkalla Iris ja minä innostuimme runoilemaan flamenco-laulun. Tavoitteena oli sisällyttää siihen mahdollisimman monta avainsanaa, jotka toistuvat kappaleessa kuin kappaleessa. Edessämme istuvaa vanhaa miestä hymyilytti kovasti meidän Andalucíaa ylistävä laulumme! ;) Kas tässä mestariteoksemme, avainsanat on kursivoitu. Sitä ei valitettavasti voi kääntää suomeksi, koska sitten se ei enää olisi aito flamenco-laulu.

Llanto de Andalucía

Tierra de amargura... y de dulzura,
Donde el sol quema el alma y la piel,
Donde las niñas de ojos negros lloran lágrimas de oro,
Donde el calor abre las heridas del amor.

Refrán:

Andalucíaaa,
Tierra mía, siempre te guardaré en el corazón.
Las noches de Sevilla, de Cádiz y de Granada
Son como la llama temblante de una vela.
Los susurros del água cuentan tu historia olvidada.
La sangre de gitana que corre en mis venas
Me ata a tu suelo rojo.

Me encontré con esta chiquilla sevillana
Cuyos labios rojos calmaban mi dolor,
Cuyos besos apasionados atormentaban mis días.
Pero una noche me abandonó, dejándome solo con mi tristeza.

Refrán.

Ahora, cada noche contemplo el reflejo de la luna en el mar,
Y me recuerda el olor de su piel.
Era como una rosa y sus espinas me picaron,
Sangro por culpa del amor.
Las niñas y las flores de Andalucia son hermanas,
Encienden el fuego de la pasión.

Granada

Nyt tentit ovat ohi ja olen lomalla! Heti viimeisen kokeen jälkeisenä aamuna Iris ja minä lähdimme kohti Andalucíaa. Matka Etelä-Espanjaan on ollut haaveemme syksystä asti, ja nyt meillä oli vihdoin aikaa toteuttaa se. Reittimme oli Madrid-Granada-Sevilla-Cádiz-Madrid, ja matka kesti kuusi päivää. Kerron siitä osissa, kaupunki kerrallaan. Ensimmäinen kohteemme oli siis Granada, johon saavuimme tiistaina puolenpäivän jälkeen. Se oli minulle jo tuttu kaupunki, koska vietin siellä viisi viikkoa kesällä 2004 ja pääsiäisviikon pari vuotta aiemmin. Sain siis verestää muistoja, ja joka kadunkulma toikin mieleen hyviä hetkiä.

Tiistai-iltapäivänä Iris ja minä otimme tuntumaa kaupunkiin kiertelemällä Plaza Nuevan ympäristössä ja Albaycín-kaupunginosassa. Kiipesimme San Nicolásin näköalapaikalle, jolta näkyi hienosti vastakkaisella kukkulalla levittäytyvä Alhambra.




Bongasimme paljon jänniä grafiteja ja pyörimme arabialaisia teehuoneita ja pikkuruisia maustepuoteja pullistelevilla, kapeilla kujilla. Tuli etäisesti Marokko mieleen, vaikka Albaycínin tunnelma oli paljon rauhallisempi. Lika, väenkuhina ja medinan äänet, erityisesti rätisevistä radioista pauhaava musiikki, puuttuivat.






Kahdeksan maissa aloimme kiertää tapasbaareja. Granada on kuuluisa runsaista ja maukkaista tapaksistaan, jotka tulevat kaupan päälle, kun tilaa juoman. Ja olivathan tapakset maineensa veroisia, neljästä vatsa tuli jo ihan täyteen. Voiton vei viimeinen paikka: pöytään tuotiin savilautanen, sille kaadettiin jonkinlaista öljyä, joka sytytettiin palamaan, ja saimme paistella itse makkaroita vartaalla.




Tapasten jälkeen palasimme hostellille nukkumaan. Minä nukuin mainiosti, mutta Iris heräsi kahden maissa viereisen huoneen pariskunnan huutoihin eikä sen jälkeen enää silmää ummistanut. Meno nimittäin sen kuin vain yltyi, ja kun herätyskelloni soi puoli seitsemältä, sänkyhommat olivat yhä käynnissä viereisessä huoneessa. Seinän läpi kuului tietysti aivan kaikki, ja Iris oli laskenut aamuun mennessä kahdeksan yhdyntää. Iris kihisi kiukkua unettoman yön jälkeen, ja tilanne oli niin huvittava, että nauran sitä vielä tätä kirjoittaessani kyyneleet silmissä. Aamupalalla juttelimme yövahdin kanssa, joka ei myöskään ollut saanut nukuttua silmänräpäystäkään. Kyseessä oli kuulemma naimisissa oleva mies ja hänen nuori rakastajattarensa, jotka olivat hostellin uskollisia asiakkaita. He nauttivat yöstä koko rahan edestä, koska vielä kahdeksalta, kun lähdimme kohti Alhambraa, kunto tuntui kestävän! Ikkuna oli tietysti auki koko yön, miksi turhaan salata nautintoa naapureilta.

Keskiviikkoaamupäivä kului Alhambrassa, joka on maurien palatsikompleksi ja yksi Espanjan hienoimmista nähtävyyksistä. Minä olin käynyt siellä jo kahdesti, mutta Alhambraa ei voi nähdä liian montaa kertaa. Palatsi ja sen laajat puutarhat tekivät jälleen kerran suuren vaikutuksen. Arabeilla on kauneuden ja harmonian tajua, ja puutarhat olivat solisevine suihkulähteineen toivat mieleen paratiisin. Alhambra suorastaan huokui tuhannen ja yhden yön satujen henkeä, ja Iris ja minä (alias Fatima ja Aisha, sulttaanin haaremin kauneimmat kukkaset) inspiroiduimme ottamaan miljööseen sopivia kuvia. Rekvisiitaksi riitti Annelta vuosi sitten "lainaamani" huivi, joka näytteli pääosaa myös hippiturbaani-lookissani.












Söimme menú del dían ravintolassa, ja se oli suuri pettymys. Melkein kaikki ruoka vaikutti kaupan eineksiltä, ja päätimme siirtyä asioimaan suosiolla ruokakaupoissa loppumatkan ajan. Sillä säästyikin paljon rahaa. Iris alkoi iltapäivällä olla kuin haudasta noussut, niin päätimme ottaa iltapäivän rennosti. Hostellilla oli kattoterassi ja uima-allas, ja jäimme sinne ottamaan aurinkoa. Illansuussa palasimme Albaycíniin ja kävimme minttuteellä yhdessä arabien teepaikoista. Koska Andalucían-matkamme tavoite oli laajentaa ympyröitämme ja tutustua mahdollisimman moniin erilaisiin ihmisiin, aloimme jutella teterían tarjoilijoiden kanssa. He innostuivat soitattamaan meille marokkolaista nyky- ja klassista musiikkia, ja uusi lempiartistimme on Hakim! ;) Saimme myös maistaa ilmaiseksi nameja leivonnaisia.

Minä ostin yhdestä Albaycínin kojuista hippihousut, jollaiset kaikilla granadalaisilla opiskelijatytöillä tuntui olevan. Se oli strateginen veto, koska loppumatkan ajan näytin uusissa housuissani ja huivi turbaanina päässä niin hipiltä, että meidän oli ihan naurettavan helppo tutustua uusiin ihmisiin. Kaikki vaihtoehtoihmiset ihastuivat meihin ensisilmäyksellä! ;) Kiipesimme hostellimme kukkulan huipulle ihailemaan auringonlaskua ja söimme illalliseksi patonkia, juustoa ja leikkelettä kattoterassilla.




Yö oli tällä kertaa rauhallinen, ja Iriskin nukkui hyvin. Aamulla lähdimme bussilla kohti Sevillaa.

Suomeen!

Nyt on paluulennot varattu! Lennän ensin 1.7. Madridista Pariisiin, vietän yhdeksi maailman kauneimmista kaupungeista kehutussa Pariisissa viikon ja jatkan sitten matkaa Helsinkiin. Koneen on tarkoitus laskeutua Helsinki-Vantaan kentälle 9.7. klo 20:40. Ei tekisi yhtään mieli jättää Madridia taakse, mutta toisaalta en malta odottaa, että näen taas kaikki rakkaat ystävät ja perheen! Joitain en ole nähnyt yhdeksään kuukauteen! On jo kova ikävä. Ja pääseehän Madridiin aina takaisin.. :)

Underground-konsertti

Kevätlukukauden tentit lähestyvät, ja asun nykyisin Biblioteca Pública Manuel Alvarissa. Uusi kotini on tenttikauden ajan auki 24 tuntia vuorokaudessa, mikä on loistava asia, minä kun en saa aikaiseksi raahautua kirjastoon ennen aamuyhtätoista, mutta istun siellä mielelläni pikkutunneille asti. Espanjalaiset tekevät samoin - vielä puolenyön aikaan kaikki lukusalipaikat on varattu.

Koko aikaa ei kuitenkaan voi opiskella, ja toissapäivänä ehdinkin käydä konsertissa. Menin Charlotten, Enoran ja parin Enoran kaverin kanssa kuuntelemaan Charlotten kitaraopettajan bändin keikkaa La Casa de los Jacintos -nimiseen baariin La Latinassa. Se vasta oli underground-paikka, sisustus oli aivan uniikki ja ilmapiiri rento.






Heti kun astui ovesta sisään, tuntui kuin olisi tullut kotiin. Rakastuin paikkaan! Kaikki olivat tosi avoimia ja mukavia, ja juttelin vaikka kuinka monen kanssa. Minun täytyy Helsingissä ryhtyä koluamaan Kalliota, koska haluan löytää sielläkin kotoisia, aitoja, teeskentelemättömiä ug-baareja.

Konsertin ilmoitettuun alkamisaikaan kymmeneltä bändin soundcheck oli juuri alkanut eikä paikalla ollut kuin kaksi kuulijaa. Keikka alkoi vajaan tunnin myöhässä, mutta muut ilmeisesti tunsivat kuvion jo ennalta, koska paikka alkoi täyttyä vasta yhdeltätoista. Musiikkia oli vaikea luonnehtia. Se oli lähinnä jazzia, mutta salsalla ja samballa ryyditettynä. Laulaja-kitaristi oli argentiinalainen ja heitti koko läppää ihanan pehmeällä argentiinalaisaksentilla. On kohtalon ivaa, että olen omaksunut nimenomaan madridilaisen puhetavan, koska mikä muu espanjan aksentti tahansa on minusta kauniimpi. Mutta mitäpä muuta saattoi odottaakaan, Madridissa kun asun...

Anni Madridissa

Viime viikon keskiviikosta tämän viikon tiistaihin ystäväni Anni oli Madridissa käymässä. Anni oli ensimmäistä kertaa lentomatkalla ja kävi myös ensimmäistä kertaa ulkomailla, Tukholmaa kun ei lasketa! ;) Madridista onkin hyvä aloittaa, se on hieno kaupunki!

Minusta tulee pikku hiljaa ammattimainen matkaopas. Madridin kaupunki voisi alkaa maksaa minulle palkkaa turismin edistämisestä! Jalkalihakset saivat treeniä, kun kiertelimme kaupungilla. Näytin Annille kaikki keskustan nähtävyydet, Retiro-puistoa, härkätaisteluareenan, Atochan aseman ja Rastron - sunnuntaiaamun megakirpputorin La Latinassa. Anni on kuvataiteen ystävä, niin kävimme yhdessä Reina Sofia -taidemuseossa ja Alphonse Muchan näyttelyssä CaixaForumissa. Anni kierteli lisäksi omin neuvoin Pradoa, kun minä olin luennolla. Ensimmäinen kuva on Retirosta, kaksi muuta härkätaisteluareenan kulmilta.








Shoppailimme Calle de Fuencarralilla, joka vaikutti Annista underground-paikalta. Söimme tapaksia ja kävimme minttuteellä Häbibissa, libanonilaisessa teepaikassa, jonka omistajat ovat lahjoittaneet meille 12 istuintyynyä, jotka koristavat meidän yhä hienommin sisustettua olohuonettamme.

Lauantai-iltana kävimme ensimmäistä kertaa ulkona. Pyörimme ensin hetken Huertasissa, ja meille tarjottiin flamenco-baari Cardamomossa lasit sangríaa. Anni sai siis maistaa sitäkin espanjalaista herkkua. Pääsimme Kapital-diskon listalle ja siis ilmaiseksi sisään. Minäkin kävin siellä ensimmäistä kertaa. Seitsenkerroksinen Kapital on monien mielestä Madridin hienoin disko, ja fiini se olikin. Oli strobavaloja, kolme eri tanssilattiaa eri musiikeilla, lounge-baareja, karaokea, esitanssijoita, vesisumusuihku ja ties mitä muuta. Kovin viihtyisä paikka se ei kyllä ollut, kun asiakaskunta oli aika snobia, mutta ainakin tuli VIP-olo, kun pääsi ilmaiseksi sisään! ;)






Maanantaina oli Annin viimeinen ilta, niin silloin piti toki taas käydä ulkona. Aloitimme illan Yambalassa, joka on rento, arabialaistyylinen baari. Annin mielestä se oli selvä underground-paikka, kun koko asiakaskunta oli pukeutunut hippityyliin ja hiuksissa oli joko rastat tai jonkinlainen irokeesi. Yksi hippitytöistä oli tullut baariin kissansa kanssa. Baarin palkkaama boheemi taiteilija kirjoitti meille ilmaiseksi runon minun valitsemastani aiheesta Ystävyys. Siitä tuli oikein kaunis:

Como un dedo que acompaña a otro.
Como el árbol y su tronco.
Como Dios y su testimonio.
Como el fuego y el demonio.
Así de unida es la amistad,
Más fuerte que cualquier matrimonio.

Kokeilimme Chocolatería San Ginésin chocolate con churroja ja jatkoimme sitten kiertelemään Huertasin baareissa. Tutustuimme pariin jenkkiin ja yhteen australialaiseen, jotka olivat hauskaa seuraa, vaikka kyllästyivätkin aika pian espanjankieliseen musiikkiin ja halusivat irkkubaariin.




Anni otti ahkerasti kuvia: runsaat parisataa vajaan viikon aikana. Niistä monet olivat hyvin taiteellisia, kuten nämä kuvat katulampuista ja opastekylteistä:






ja jotkut otokset taas kuvastivat terävää yhteiskunta-analyysiä, kuten kuva Kentucky Fried Chickenin edessä kerjäävästä jalattomasta miehestä ja Puerta del Solin kengänkiillottajasta:






Näytin kuvat ystävälleni Analle, joka on syntyperäinen madridilainen, ja hän näkee nyt kuulemma kotikaupunkinsa aivan uudessa valossa! Ana ei ilmeisesti ollut tajunnut, mitä esteettistä keskustan kapeissa kujissa ja vanhoissa rakennuksissa on.

Anni oli sisäistänyt ihailtavan hyvin periaatteen, että matkalle ei kannata ottaa kuin aivan välttämättömin. Annilla oli matkatavaraa tullessa yhdeksän kiloa, ja minä sain siis lähetettyä Annin mukana Suomeen vaikka kuinka paljon talvivaattetta, syksyn luentomuistiinpanoja ja muuta turhaa tavaraa. Lähtiessä ruumaan menevät laukut painoivat 25 kiloa, ja käsimatkatavara oli vielä erikseen.

Marokko II

Sini ja minä kävimme molemmat ensimmäistä kertaa Afrikan mantereella ja kehitysmaassa. Matka oli hurjan mielenkiintoinen ja avartava. Halusimme kokea kulttuurin, joka eroaisi täysin meidän eurooppalaisesta kulttuuristamme, ja sen me koimme. Yritän nyt kertoa jotain vaikutelmia, vaikka niitä on vaikea välittää sanoin.

Markkinat eli zokot olivat oma maailmansa. Niistä ei saa oikeaa vaikutelmaa kuvista - ne täytyy kokea. Ne olivat värien, hajujen ja äänien sekamelska. Välillä tuntui, että koko medina oli yhtä toria. Kujat pullistelivat väkeä mihin tahansa aikaan päivästä. Markkinoilta sai lähes mitä tahansa: eläviä kilpikonnia tai kanoja, argandiöljyä tai mattoja, taateleita tai siansorkkia, hevosenruhon tai grillattuja silakoita, tuorepuristettua appelsiinimehua tai kärpästen koristamia leivonnaisia, "aitoja" Guccin vöitä tai arabihuiveja, hopeakoruja tai vesipiippuja.






Aina muutaman kojun välein myyjä huudatti radiota tai cd-soitinta, tarttuvat arabialaiset sävelmät kilpailivat länsimaisten hittien kanssa. Kaupustelijat mainostivat suureen ääneen tuotteitaan arabiaksi, hedelmä- tai kalakärryt rämisivät ohi, häkkeihin teljetyt kanat kaakattivat, myyjät yrittivät kosiskella länsimaisia turisteja huutamalla perään, sokeat anelivat almuja. Mausteet ja saippuat tuoksuivat voimakkaasti, kala-, hedelmä- ja lihatiskeiltä leijaili tuoreiden (tai auringossa eltaantuvien ruoka-aineiden) haju, välillä lemusi viemäri tai pilaantuva liha. Auringonvalo siivilöityi kapeille kujille katoksi levitettyjen vaatteiden läpi. Kadut olivat joko mukulakiveä tai paikoin pelkkää maata, joka muuttui sateessa mutaiseksi liejuksi.






Casablancan hienot bisneskorttelit olivat modernin tuntuisia tyylikkäine kahviloineen ja liikkeineen. Ihmiset olivat pukeutuneet länsimaisittain, ja naiset kulkivat joko pää paljaana tai ohut huivi hiusten suojana. Merkkivaatteisiin sonnustautuneet nuoret istuskelivat kahvilla ja räpläsivät mp3-soittimiaan tai kamerakännyköitään. Kun astui medinan porteista sisään, tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin.

Tuloerot eivät kuitenkaan olleet se, mikä eniten iski silmille, vaan silkka köyhyys. Tuntui siltä, että lähes kaikki marokkolaiset olivat surkean köyhiä. Slummit levittäytyivät junaradan varrelle. Useimpien peltikattoisten hökkeleiden katolla komeili kyllä lautasantenni. Maantiellä autot ohittivat aasien vetämät kärryt. Maali oli rapissut seinistä, koneet olivat lähinnä metalliromua. Autot ja bussit olivat ikivanhoja, ja niiden pakokaasut voittivat monin verroin Madridin ilmansaasteet. Liikenne oli täysi kaaos, liikennevaloista tai -säännöistä ei piitannut kukaan.




Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni reikävessassa ja pesin hiukset kylmässä suihkussa. Miljardit ihmiset maailmassa tulevat toimeen ilman lämmintä suihkua ja vessapyttyä, niin en minäkään tarvitse sellaista luksusta. Hyvin vähällä tulee loppujen lopuksi toimeen.

Oikeastaan ainoa ikävä puoli Marokossa oli, että neljän päivän aikana ei saanut hetkeksikään unohtaa, että on vaalea nainen. Ohiajavat autot hidastivat meidän kohdallamme. Kahviloiden terasseilla istuvien miesten päät kääntyivät, kun kävelimme ohi. Meille vilkutettiin, töötättiin, huudeltiin, vihellettiin ja jopa seurattiin. Meitä tervehdittiin arabiaksi, ranskaksi, englanniksi, espanjaksi, italiaksi, saksaksi ja jopa ruotsiksi. Emme olleet osaavinamme mitään niistä kielistä. Saimme huomiota kaikenikäisiltä miehiltä ihan pikkupojista vanhoihin pappoihin.

Marokkolaisten työtahti ei ole päätähuimaava, niin putiikinpitäjillä, rakennusmiehillä ja muilla työntekijöillä oli hyvin aikaa seurata meitä katseellaan, lorvailijoista nyt puhumattakaan. Ensimmäisenä päivänä meitä ylenpalttinen huomio häiritsi meitä aika paljon, mutta yllättävän nopeasti siihen tottui. Parin päivän jälkeen katseilta ja huudoilta osasi jo sulkea silmät ja korvat. Joka tapauksessa oli ihana palata Madridiin, jossa saa olla rauhassa paria satunnaista ja harmitonta Hola guapa -kommenttia lukuun ottamatta.

Marokko I

Tulin eilen neljän päivän reissulta Marokosta, jonne matkustin Sinin kanssa. Meitä oli varoiteltu siitä, että kaksi vaaleaa tyttöä saa paljon ei-toivottua huomiota osakseen ja neuvottu olemaan hyvin, hyvin varovaisia, ettei vain kävisi mitään ikävää. Sinin äiti oli jo tarjoutunut maksamaan lentolippujen hinnan takaisin, jos emme lähtisikään. Luotimme kuitenkin siihen, ettei meille käy kuinkaan, kun käytämme tervettä maalaisjärkeä ja liikumme vain päiväsaikaan.

Pelot osoittautuivat turhiksi, koska mitään ei tosiaan käynyt. Matka sujui kaikin puolin ilman mitään vastoinkäymisiä, paitsi että Sinin kurkku tulehtui ja hänellä oli siksi parina päivänä vähän kurja olo. Marokossa puhutaan arabian lisäksi ranskaa, koska maa on Ranskan entinen siirtomaa. Minun ranskankielentaidostani oli monessa tilanteessa huimasti apua. Kaikki asiat hoituivat paremmin ranskaksi kuin englanniksi, ja epäilen, että jotkut asiat eivät olisi hoituneet englanniksi lainkaan.

EasyJet lennätti meidät Madridista Casablancaan perjantaina edulliseen 50 euron hintaan (meno-paluu verot mukaanluettuina). Saavuimme Mohammed V -lentokentälle kahdelta paikallista aikaa. Sain uuteen passiini ensimmäisen leiman! Selvisimme junalla kaupunkiin ja taksilla juna-asemalta hotellille. Taksikuskin mukaan olimme valinneet hotellimme väärin, koska se oli medinassa eikä kahden vaalean tytön ollut viisasta uskaltautua sinne. Pidimme kuitenkin päämme, kun hotelli oli kerran varattu. Se osoittautui oikein hyväksi. Saimme itsellemme rauhallisen kolmen hengen huoneen kolmannesta kerroksesta. Parvekkeelta oli hienot näkymät satamaan.




Ensimmäisenä iltapäivänä otimme kaupungin haltuun jalkaisin. Kiertelimme bulevardeja, aukioita, Parque de la Liga Árabea. Kävimme katedraalissa, jonne oltiin pystyttämässä L'Oréalin sponsoroimia muotimessuja (!) ja uskaltauduimme medinaankin.




Auringon laskiessa vetäydyimme hotellille pimeää pakoon. Katselimme Marokon tv-kanavia ja teimme niiden perusteella sosiologista yhteiskunta-analyysiä. Suurta osaa televisio-ohjelmista ei ollut dubattu, mikä selittää sen, että Hello, how are you, you are beautiful, welcome to Morocco tuli niin luontevasti ja hyvällä aksentilla useimmilta marokkolaismiehiltä. Myös Marokon televisiokanavilta tuli Prison Break, Lost, American Gladiators ja Armageddon. Mainoskatkolla huomattavan vaaleaihoiset näyttelijät mainostivat pesuainetta, shampoota ja kodinkoneita aivan samaan tapaan kuin Euroopassa. Kauneusihanne on näköjään aika universaali.

Hotellin aamupala, joka tarjoiltiin pöytään, oli runsas ja maittava: tuorepuristettua appelsiinimehua, cappucino, paria erilaista leipää, marmeladia ja voita. Lauantaiaamupäivällä kävimme Casablancan ainoassa varsinaisessa turistinähtävyydessä, Hassan II:n moskeijassa. Se oli ihan vaikuttava, kauniin harmoninen. Minä en ollut päästä sisään, kun pitkähihainen paitani paljasti olkapäät, mutta eräs espanjalaistyttö lainasi minulle huivin harteiden peitoksi.




Puolenpäivän aikaan lähdimme junalla kohti pääkaupunkia Rabatia. Rabat on 1½ miljoonan asukkaan kaupunki, Casablancan asukasluku on noin kolme miljoonaa. Junayhteyksiä voi vain kehua. Junat olivat luotettavia, mukavia ja nopeita. 90 kilometrin matka hurahti alle tunnissa. Rabatissa kävimme ensi töiksemme syömässä medinassa pienessä kuppilassa, jonka kaikki muut asiakkaat olivat marokkolaisia. Aterioiden kokoonpano oli seuraava: lihan tai kalan lisukkeena reilu annos ranskanperunoita ja riisiä, erillisellä vadilla tomaattikastiketta ja iso kori leipää. Minä luotin vankkaan terveyteeni ja hyvään tuuriini ja join kraanavettä, kun sitä ruokapaikoissa oli tarjolla, eikä vatsa mennyt siitä sekaisin.

Iltapäivällä kävimme Mohammed V:n mausoleumissa ja Hassan-tornin luona ja kiertelimme medinassa, rannalla ja kasbassa.



Hassan-torni.


Mohammed V:n mausoleumi ja ratsupoliiseja.

Kasba oli kuin pieni kaupunki kaupungin sisällä. Sen muurien sisäpuolella asui kolmisentuhatta ihmistä sinivalkoisiksi maalatuissa taloissa.






Hassan-tornin luona yksi tyttö vaatimalla vaati saada tehdä meille ilmaiseksi hennatatuoinnit käteen ja näytti aika nyrpeää naamaa, kun emme loppujen lopuksi suostuneet maksamaan niistä kuin nimelliset kaksi dirhamia (20 senttiä).




Sunnuntaina suuntasimme Rabatin eteläosaan. Näimme kuninkaanlinnan, es-Sunnan ja el-Faehin moskeijat (vain ulkoa, moskeijoihin eivät pääse vääräuskoiset sisään) ja Chellahin nekropoliin, joka oli hieman kaupungin ulkopuolella ja missä oli iso määrä eri raunioita kauniin puiston keskellä.



Kuninkaanlinna.


Nekropoliksen portti.


Nekropoliksen alueella piti majaa uskomaton määrä haikaroita ja kulkukissoja. Tankkasimme taas medinassa ja palasimme iltapäivällä casbaan.




Joimme minttuteen Café Mauressa merinäköalaa ihaillen ja ihmettelimme markkinahumua Rue Souikalla ja muilla medinan kaduilla. Kalat ja lihat lojuivat läpi päivän tiskillä lämpimässä ja kärpäset pääsivät rauhassa herkuttelemaan. Ostimme markkinoilta iltapalaksi banaaneja, leivokset, taateleita ja jonkinlaista sitkeää pähkinäkarkkia, jota myytiin levyinä. Tingimme huvin vuoksi mahdollisimman paljon, vaikka hinnat olivat muutenkin hyvin halvat.

Maanantaina kävimme kävellen Saléssa, joka on Rabatin naapurikaupunki toisella puolella Bou Regreg -jokea. Sinne on kolmen kilometrin matka, ja siellä asuu puolisen miljoonaa ihmistä. Sinne ei ilmeisesti yksikään turisti eksy tai uskaltaudu, koska olimme siellä aivan yksin puolen miljoonan marokkolaisen kanssa. Se oli hienoa, mitäpä me länsimaalaisia Afrikkaan tulisimmekaan tapaamaan.




Seuraamme lyöttäytyi itseoppinut opas, joka esitteli meille koraanikoulun ja muuta päämoskeijan liepeillä. Hänkin tietysti odotti maksua ja taisi pettyä meiltä heruneisiin killinkeihin. Joimme minttuteetä viihtyisässä teesalongissa ja söimme taginea lounaaksi.




Ennen junamatkaa takaisin Casablancaan ehdimme vielä käydä merenrannassa ihailemassa valtameren aaltoja.




Maanantain ja tiistain väliseksi yöksi meille oli varattu retkeilymaja Casablancasta, ja se oli oikein positiivinen yllätys. Saimme 6,5 € hintaan oman, siistin huoneen ja hyvän aamupalan. Paikka oli oikein rauhallinen ja henkilökunta ystävällistä. Uskalsimme viimeisenä iltana jo liikkeelle auringonlaskun jälkeen ja kävimme syömässä kakkua ja juomassa minttuteetä hienossa eliittikahvilassa Casablancan liikekeskustassa. Tiistaiaamuna ehdimme enää jaloitella hiukan medinassa, ja sitten oli jo aika lähteä lentokentälle. Kulutimme siellä viimeiset dirhamit espressoon lentoa odotellessa ja annoimme ylimääräiset kolikot hetken mielijohteesta siivoojalle.