Cádiz

Lauantaina puolenpäivän aikaan saavuimme Cádiziin, joka ei ensisilmäyksellä vaikuttanut lainkaan kauniilta kaupungilta. Casco antiguon eli vanhan Cádizin muurien ulkopuolella kaupunkikuva oli kuin neuvostoarkkitehtuurin malliesimerkki: identtisiä, rumia, halvalla rakennettuja kerrostaloja. Keskustakaan ei tehnyt suurta vaikutusta, siellä oli samat kirkot, aukiot ja luostarit kuin kaikissa muissakin espanjalaisissa kaupungeissa. Se, mikä erotti Cádizin muista kaupungeista ja nosti sen pisteitä huimasti oli meri. Kaupunki on kapean niemen nokassa ja Atlantin valtameri ympäröi sitä joka puolelta. Sininen taivas, syvänsininen meri ja valkoinen hiekkaranta on näky, joka saa unohtamaan rumat laatikkotalot selän takana.

Yövyimme Casa Caracol -nimisessä hostellissa, jota piti englanninkielisten nuorten porukka. He kehtasivat karhuta hostellin tasoon nähden aivan ylihintaa. 18 euroa yöltä ei sinänsä ole paljon, mutta sillä hinnalla luulisi jo saavan muuta kuin sängyn seitsemän hengen huoneesta, jossa ei edes ollut ovea tai säilytyskaappeja tavaroille. Vessoja oli yksi 14 henkeä kohden. Mutta eipähän ainakaan ollut hyttysiä! Kun olimme asettuneet taloksi, suuntasimme suoraan La Caleta -rannalle. Matkalla näimme ohimennen katedraalin, joka oli opaskirjamme mukaan ainoa Cádizin kahden tähden nähtävyys. Se riittikin päivän kulttuuriannokseksi.




Rannalla oli ihanaa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja merivesi oli lämmintä. Minä en edes palanut vaan vain rusketuin! Kun kyllästyimme uimiseen ja loikoiluun, kävelimme Castillo de San Sebastiánille katselemaan rantaa toisesta kulmasta. Se ei kyllä ollut siinä vaiheessaa kauneimmillaan, koska pakeneva meri oli paljastanut pitkän kaistaleen merenpohjaa.






Joimme kahvit terassilla ja kiersimme niemennokan. Löytyihän kaupungista lopulta ihan kauniita aukioita ja puistokaistale. Kävimme apteekissa ostamassa minulle geeliä hyttysenpuremia varten ja palasimme kaupan kautta kotiin laittamaan illallista.

Päätimme, että oli aika tutustua uusiin ihmisiin, ja suunnitelmamme oli liimautua mielenkiintoisen tuntuiseen seuraan hostellilla. Nousimme kattoterassille istumaan iltaa. Sinne oli ripustettu riippumattoja, ja niissä oli oikein mukava huojua pimenevän taivaan alla. Tutustuimme katalonialaiseen Adriin ja saksalais-egyptiläiseen Mathiakseen, jotka olivat ihan tarpeeksi mielenkiintoisia! ;) Adri oli boheemi laulaja/runoilija/videokuvaaja, joka pyöri Pariisin taiteilijapiireissä ja odotti läpimurtoaan. Mathias opiskeli viestintää ja oli tullut Espanjaan ujuttautuakseen Almerían tomaattiviljelmille töihin. Hänen suunnitelmansa oli raataa siellä parisen viikkoa paperittomien, laittomien maahanmuuttajien rinnalla ja kirjoittaa sitten juttu heidän elinoloistaan. Adri improvisoi meille flamenco-kappaleita ja säesti lauluaan kitaralla.




Yhden maissa lähdimme terassilta kiertämään kaupunkia. Se oli ihme kyllä aivan kuollut, vähät baarit olivat sulkemassa oviaan. Emme olleet uskoa, että olimme Espanjassa ja oli lauantai-ilta - Espanjassa baariin siirrytään yleensä aikaisintaan yhden aikaan. Adri jättäytyi seurasta, mutta Iris, Mathias ja minä menimme rannalle katselemaan kuuta ja tähtiä ja parantamaan maailmaa. Saimmekin aikaiseksi oikein mielenkiitoisen keskustelun rasismista, maahanmuuttopoliitikasta ja kulutusyhteiskunnasta. Aamulla herättyämme keräsimme tavaramme ja etsiydyimme Madridin-bussiin. Kahdeksan tunnin bussimatka meni yllättävän nopeasti, varsinkin Iriksen mielestä, hänen kun oli tarkoitus valmistautua tiistain tenttiin paluumatkalla.