keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Omistettu Jussille
Malsoren, Fannyn ja minun koti alkaa olla yhä enemmän meidän näköisemme. Sisustusprojekti on saanut vauhtia muun muassa kokovartalopeilistä ja mallinukesta, jotka löysimme kadulta ja joille tarjosimme rakastavan kodin. Tänään kiinnitimme seinälle liudan valokuvia, ja mallinukellakin on nyt "säädylliset" vetimet yllä! ;) Tässä tulos:
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
Vaellusretki vuoristoon
Perjantaina kävin Sinin kanssa vuoristossa vaeltamassa. Itse Madrid on jo yli puolen kilometrin korkeudessa, mutta varsinainen Sierra de Guadarrama reunustaa kaupunkia pohjoisessa. Sierran korkein huippu on 2.400 metrin korkeudella merenpinnasta, mutta siellä on vielä näin helmikuussa lunta, niin emme edes harkinneet retkeä sinne. Menimme sen sijaan bussilla pieneen kylään nimeltä Manzanares el Real, jonka liepeillä oli Parque Regional de la Cuenca Alta -luonnonpuisto. Tuntui uskomattomalta, että Manzanares el Real on vain 45 minuutin bussimatkan päässä Madridista. Olimme kuin toisella planeetalla: keskellä maaseutua, luonnon rauhassa, valovuosien päässä Madridin kiireestä, saasteista, ruuhkista ja ihmispaljoudesta. Manzanares oli niin pieni paikka, että kaikki tervehtivät meitä kadulla ja jokaisella vastaantulijalla tuntui olevan hyvin aikaa neuvoa meille reittiä ja vaihtaa muutama sana. Se oli hyvä, koska paikan ainoa matkailutoimisto oli auki ainoastaan lauantai- ja sunnuntaiaamupäivisin! :)
Luonnonpuisto (joka on Unescon suojelukohde) oli parin kilometrin päässä kylästä. Lähdimme seuraamaan polkua, joka oli viitoitettu keltaisin ja valkoisin viiruin. Se johti ylös Collado del Cabrón -kukkulalle, joka oli 1.303 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tein siis henkilökohtaisen korkeusennätykseni! Nousu oli aika jyrkkä, ja sitä kesti pari tuntia. Olimme aika nääntyneitä, kun lopulta pääsimme huipulle, mutta väsymys unohtui, kun näimme huipulta avautuvat maisemat! Taivas oli pilvetön ja näimme aina Madridin KIO-torneille asti. Söimme eväitä kukkulan huipulla, ja täytyy sanoa, etten ole koskaan syönyt lounasta hienompien maisemien äärellä. Palasimme samaa reittiä alas, koska emme tienneet, kuinka pitkään kestäisi laskeutua kukkulan toista puolta ja mihin päätyisimme. Matka alaspäin oli paljon keveämpi ja tuntui menevän nopeammin.
Luonnonpuistossa oli huomattavan vähän väkeä. Nousun ja laskun aikana törmäsimme yhteensä kahdeksaan vaeltajaan. Ihmisiä oli niin vähän, että ryhdyimme hetkeksi juttusille jokaisen vastaantulijan kanssa. Esimerkiksi Nuuksio on siinä mielessä paljon kesympi, että siellä on väkeä kuin pipoa ja selkeät opasteet. Parque Regional de la Cuenca Altan Polkujen opasteissa olisi ollut parantamisen varaa. Polut oli merkitty puihin tai kiviin piirretyillä viivoilla, mutta viivoja oli aika harvassa, ja pari kertaa kadotimme ne näkyvistä ja jouduimme palaamaan jonkin matkaa takaisin.
Oli ihanan rentouttavaa pistäytyä luonnon helmassa. Minä en huomaa saasteita Madridissa enkä siis kärsi niistä, mutta luonnonpuistossa kiinnitti kyllä huomiota siihen, että ilma oli raikasta ja sitä oli helppo hengittää. Tällä viikolla on onneksi satanut jonkin verran, mutta vielä viime viikonloppuna lehdet varoittelivat, ettei pitäisi mennä ulos lenkille, koska ilmansaasteet (pitkän jatkuneen kuivuuden seurauksena) ylittivät EU:n asettaman rajan nelinkertaisesti.
Matkalla luonnonpuistoon törmäsimme ryhmään koululaisia luokkaretkellä:
Kartta alueesta:
Kukkulan kuningatar!
Näkymät eväspaikalta. Reitti ylös kiersi oikealla näkyvän kukkulan.
Tuonne huipulle kiipesimme:
Luonnonpuisto (joka on Unescon suojelukohde) oli parin kilometrin päässä kylästä. Lähdimme seuraamaan polkua, joka oli viitoitettu keltaisin ja valkoisin viiruin. Se johti ylös Collado del Cabrón -kukkulalle, joka oli 1.303 metrin korkeudessa merenpinnasta. Tein siis henkilökohtaisen korkeusennätykseni! Nousu oli aika jyrkkä, ja sitä kesti pari tuntia. Olimme aika nääntyneitä, kun lopulta pääsimme huipulle, mutta väsymys unohtui, kun näimme huipulta avautuvat maisemat! Taivas oli pilvetön ja näimme aina Madridin KIO-torneille asti. Söimme eväitä kukkulan huipulla, ja täytyy sanoa, etten ole koskaan syönyt lounasta hienompien maisemien äärellä. Palasimme samaa reittiä alas, koska emme tienneet, kuinka pitkään kestäisi laskeutua kukkulan toista puolta ja mihin päätyisimme. Matka alaspäin oli paljon keveämpi ja tuntui menevän nopeammin.
Luonnonpuistossa oli huomattavan vähän väkeä. Nousun ja laskun aikana törmäsimme yhteensä kahdeksaan vaeltajaan. Ihmisiä oli niin vähän, että ryhdyimme hetkeksi juttusille jokaisen vastaantulijan kanssa. Esimerkiksi Nuuksio on siinä mielessä paljon kesympi, että siellä on väkeä kuin pipoa ja selkeät opasteet. Parque Regional de la Cuenca Altan Polkujen opasteissa olisi ollut parantamisen varaa. Polut oli merkitty puihin tai kiviin piirretyillä viivoilla, mutta viivoja oli aika harvassa, ja pari kertaa kadotimme ne näkyvistä ja jouduimme palaamaan jonkin matkaa takaisin.
Oli ihanan rentouttavaa pistäytyä luonnon helmassa. Minä en huomaa saasteita Madridissa enkä siis kärsi niistä, mutta luonnonpuistossa kiinnitti kyllä huomiota siihen, että ilma oli raikasta ja sitä oli helppo hengittää. Tällä viikolla on onneksi satanut jonkin verran, mutta vielä viime viikonloppuna lehdet varoittelivat, ettei pitäisi mennä ulos lenkille, koska ilmansaasteet (pitkän jatkuneen kuivuuden seurauksena) ylittivät EU:n asettaman rajan nelinkertaisesti.
Matkalla luonnonpuistoon törmäsimme ryhmään koululaisia luokkaretkellä:
Kartta alueesta:
Kukkulan kuningatar!
Näkymät eväspaikalta. Reitti ylös kiersi oikealla näkyvän kukkulan.
Tuonne huipulle kiipesimme:
tiistai 19. helmikuuta 2008
Vapaa-ajan viettoa
Viime viikonloppuna leikin turistia vaihteeksi rakkaassa kotikaupungissani ja kävin muutamissa juhlissa. Torstaina oli taas taidenäyttelyn avajaiset Madridin Suomi-instituutissa, ja Iris ja minä pistäydyimme siellä kummastelemassa suomalaista taidetta ja maistelemassa ilmaista viiniä. Näyttelyssä oli Totte Manneksen ja Miguel Alberguillan maalauksia, hyvin moderneja eivätkä minusta erityisen säväyttäviä. Kävimme Michelen luona syömässä ystävänpäiväkakkua, joka ei kyllä ollut itse tehty, mutta ehkä se oli hyvä. Michele-parka ei osaa edes keittää pastaa, niin italialainen kuin onkin! ;) Torstai-iltana oli San Valentinin kunniaksi Erasmus-bileet. Jokaiselle annettiin ovella kämmenen kokoinen sydäntarra, johon oli kirjoitettu joku rooli ja ketä etsi. Minä olin Shrek-elokuvan tyttölohikäärme ja etsin Aasia. En löytänyt pariani, mutta en toisaalta paljoa panostanut etsintään.
Kävin perjantaina kiltisti päivän ainoalla luennollani ja palasin sitten kotiin nukkumaan. Iltaan mennessä olin taas ihan virkeä ja lähdin Julien luo, missä juhlistettiin kolmia synttäreitä. Kattoon oli ripustettu piñata, joka näytti paperiselta lampunvarjostimelta ja joka oli täynnä karkkia. Se rikottiin kepeillä hakkaamalla, ja sitten kaikki saivat hamuta karkkia lattialta. Opin tanssimaan pasodoblea ja verestin muistojani Granadan-kesältä, kun tapailin taas sevillanas-askeleita.
Lauantaina kävin Museo de Arte Thyssen-Bornemiszassa, joka on yksi Madridin kolmesta merkittävästä taidemuseosta Pradon ja Reina Sofian rinnalla. Sen kokoelmiin kuuluu maalaustaidetta keskiaikaisista alttaritauluista aina 1900-luvun lopun pop-taiteeseen. Puitteet olivat hienot, ja kokoelmat olivat hyvässä järjestyksessä. Kaikki esillä olevat työt kuuluvat Thyssen-Bornemiszan pariskunnan yksityiskokoelmaan. En osaa edes kuvitella, miten rikas pitää olla voidakseen ostaa vajaa sata salia täyteen eurooppalaisen taiteen kuuluisimpien nimien teoksia. Ihan kiva harrastus. Viivyin museossa neljä tuntia enkä silti ehtinyt nähdä kaikkea. Jätin suosiolla osan vanhimmista kokoelmista väliin. Ne olisivat varmasti olleet näkemisen arvoisia, mutta minä pidän erityisesti 1800- ja 1900-lukujen taiteesta.
Illalla kävin Julien kanssa juomassa cocktailit arabityylisessä Yambala-baarissa, ja sitten Michele kutsui meidät kotibileisiin jonkun tuttunsa luo. Siellä oli ihan uskomattoman täyttä, mutta sehän on bileissä vain hyvä asia. Juutuin liian pitkäksi aikaa muutaman valladolidilaisen pojan seuraan riitelemään siitä, miten kielet kehittyvät. Heidän teoriansa mukaan kaikki murre-erot selittyvät ilmastollisilla tekijöillä. Etelässä on niin kuuma, että ihmiset ovat laiskoja eivätkä viitsi ääntää sanoja kunnolla. Tämä pätee ihan yleismaailmallisesti ja selittää espanjankielen tapauksessa sen, miksi Andalucíassa ja Latinalaisessa Amerikassa puhutaan "väärin". Minä aloin suuttua ihan tosissaan, kun rakastan nimenomaan Andalucían murretta ja olen vahvasti sitä mieltä, että ei ole "parempia" ja "huonompia" murteita. Valladolilaisille ei ilmeisesti välähtänyt, että Suomesta katsottuna koko Espanja on etelässä, ja tuon teorian mukaan Suomessa puhuttu kieli vasta ylivertainen onkin.
Sunnuntaina kävin Erasmus Student Networkin järjestämällä kaupunkikierroksella, jonka teema oli Hapsburgien Madrid. Meitä kierrätettiin pari tuntia ympäri La Latina -kaupunginosaa ja kuninkaanlinnan ympäristöä. Ne olivat tuttuja alueita, mutta opin paljon uutta Madridin ja Espanjan historiasta. Anekdootit jäivät hyvin mieleen, kun pystyi yhdistämään ne tuttuun ympäristöön. Kun Aliina tulee tänne maaliskuun alussa, minä pääsen vuorostani turistioppaan rooliin! Vaikka oli hyytävän kylmä ja tuulinen päivä, Madrid näytti minusta taas kerran niin kauniilta! Tenttikaudella olin alkanut jo unohtaa, miten paljon rakastan tätä kaupunkia. Minusta tuntuu, että en ole tähän mennessä saanut ketään vieraistani täysin ymmärtämään, miksi Madrid on minulle niin rakas. Ehkä siihen ei ole muuta syytä, kuin että koen sen kodikseni. Stéphanie, Nadege ja minä kävimme kaupunkikierroksen jälkeen Madridin parhaassa chocolateríassa nauttimassa chocolate con churros (munkkitikkuja joita dipataan paksuun kaakaoon).
Chocolate con churros:
Stéphanie ja Nadege Chocolatería San Ginesin edessä:
Julie ja minä tutustuimme lauantaisissa bileissä myös kahteen italialaiseen, jotka kutsuivat meidät luokseen illalliselle eilen, ja oli ihan loistava ilta! Nauroin niin paljon, että poskiin koski. Söimme oikein hyvin, mutta erittäin myöhään: alkuruoan ehkä yhdentoista aikaan ja pääruoan puolenyön jälkeen. Pääsin pätemään Annelta oppimillani italiankielisillä fraaseilla in culo alla balena, speriamo che non cagi ja in bocca al lupo, crepi! Olin torstaina opetellut lisäksi lauseen mi piaci molto, penso di essere innamorata di te, niin kielitaitoni kattaa jo melkein kaiken olennaisen! :)
Kävin perjantaina kiltisti päivän ainoalla luennollani ja palasin sitten kotiin nukkumaan. Iltaan mennessä olin taas ihan virkeä ja lähdin Julien luo, missä juhlistettiin kolmia synttäreitä. Kattoon oli ripustettu piñata, joka näytti paperiselta lampunvarjostimelta ja joka oli täynnä karkkia. Se rikottiin kepeillä hakkaamalla, ja sitten kaikki saivat hamuta karkkia lattialta. Opin tanssimaan pasodoblea ja verestin muistojani Granadan-kesältä, kun tapailin taas sevillanas-askeleita.
Lauantaina kävin Museo de Arte Thyssen-Bornemiszassa, joka on yksi Madridin kolmesta merkittävästä taidemuseosta Pradon ja Reina Sofian rinnalla. Sen kokoelmiin kuuluu maalaustaidetta keskiaikaisista alttaritauluista aina 1900-luvun lopun pop-taiteeseen. Puitteet olivat hienot, ja kokoelmat olivat hyvässä järjestyksessä. Kaikki esillä olevat työt kuuluvat Thyssen-Bornemiszan pariskunnan yksityiskokoelmaan. En osaa edes kuvitella, miten rikas pitää olla voidakseen ostaa vajaa sata salia täyteen eurooppalaisen taiteen kuuluisimpien nimien teoksia. Ihan kiva harrastus. Viivyin museossa neljä tuntia enkä silti ehtinyt nähdä kaikkea. Jätin suosiolla osan vanhimmista kokoelmista väliin. Ne olisivat varmasti olleet näkemisen arvoisia, mutta minä pidän erityisesti 1800- ja 1900-lukujen taiteesta.
Illalla kävin Julien kanssa juomassa cocktailit arabityylisessä Yambala-baarissa, ja sitten Michele kutsui meidät kotibileisiin jonkun tuttunsa luo. Siellä oli ihan uskomattoman täyttä, mutta sehän on bileissä vain hyvä asia. Juutuin liian pitkäksi aikaa muutaman valladolidilaisen pojan seuraan riitelemään siitä, miten kielet kehittyvät. Heidän teoriansa mukaan kaikki murre-erot selittyvät ilmastollisilla tekijöillä. Etelässä on niin kuuma, että ihmiset ovat laiskoja eivätkä viitsi ääntää sanoja kunnolla. Tämä pätee ihan yleismaailmallisesti ja selittää espanjankielen tapauksessa sen, miksi Andalucíassa ja Latinalaisessa Amerikassa puhutaan "väärin". Minä aloin suuttua ihan tosissaan, kun rakastan nimenomaan Andalucían murretta ja olen vahvasti sitä mieltä, että ei ole "parempia" ja "huonompia" murteita. Valladolilaisille ei ilmeisesti välähtänyt, että Suomesta katsottuna koko Espanja on etelässä, ja tuon teorian mukaan Suomessa puhuttu kieli vasta ylivertainen onkin.
Sunnuntaina kävin Erasmus Student Networkin järjestämällä kaupunkikierroksella, jonka teema oli Hapsburgien Madrid. Meitä kierrätettiin pari tuntia ympäri La Latina -kaupunginosaa ja kuninkaanlinnan ympäristöä. Ne olivat tuttuja alueita, mutta opin paljon uutta Madridin ja Espanjan historiasta. Anekdootit jäivät hyvin mieleen, kun pystyi yhdistämään ne tuttuun ympäristöön. Kun Aliina tulee tänne maaliskuun alussa, minä pääsen vuorostani turistioppaan rooliin! Vaikka oli hyytävän kylmä ja tuulinen päivä, Madrid näytti minusta taas kerran niin kauniilta! Tenttikaudella olin alkanut jo unohtaa, miten paljon rakastan tätä kaupunkia. Minusta tuntuu, että en ole tähän mennessä saanut ketään vieraistani täysin ymmärtämään, miksi Madrid on minulle niin rakas. Ehkä siihen ei ole muuta syytä, kuin että koen sen kodikseni. Stéphanie, Nadege ja minä kävimme kaupunkikierroksen jälkeen Madridin parhaassa chocolateríassa nauttimassa chocolate con churros (munkkitikkuja joita dipataan paksuun kaakaoon).
Chocolate con churros:
Stéphanie ja Nadege Chocolatería San Ginesin edessä:
Julie ja minä tutustuimme lauantaisissa bileissä myös kahteen italialaiseen, jotka kutsuivat meidät luokseen illalliselle eilen, ja oli ihan loistava ilta! Nauroin niin paljon, että poskiin koski. Söimme oikein hyvin, mutta erittäin myöhään: alkuruoan ehkä yhdentoista aikaan ja pääruoan puolenyön jälkeen. Pääsin pätemään Annelta oppimillani italiankielisillä fraaseilla in culo alla balena, speriamo che non cagi ja in bocca al lupo, crepi! Olin torstaina opetellut lisäksi lauseen mi piaci molto, penso di essere innamorata di te, niin kielitaitoni kattaa jo melkein kaiken olennaisen! :)
perjantai 15. helmikuuta 2008
Opiskelusta
Tenttitulokset ovat jo tulleet, ja pääsin kaikki tentit läpi! Minun ei siis tarvitse turvautua Erasmus-opiskelijoiden hyväksi havaittuun selvitymisstrategiaan ja käydä kauniisti hymyillen anelemassa luennoitsijalta mahdollisuutta korvata penkin alle mennyt tentti jollain ylimääräisellä työllä.
Toinen lukukausi, joka jatkuu juhannukseen asti, alkoi maanantaina ja on päässyt jo hyvään vauhtiin. Minulla on nyt yksi kurssi vähemmän kuin syksyllä, joten aikaa riittänee mukavasti keväisestä Madridista nauttimiseen ja matkusteluun. Kurssini ovat Chilen 1900-luvun historia, Espanjan opettaminen vieraana kielenä, Portugali II ja Geometria. Ensimmäisen viikon perusteella erityisesti kaksi ensimmäistä vaikuttavat huippumielenkiintoisilta. Mutta Geometrian proffa on paras matematiikan luennoitsija, joka minulla on yliopistolla ollut ja voittaa siis jopa Oikkosen! Yritän parhaani mukaan havainnoida, mikä hänen salaisuutensa oikein on, koska haluan kopioida sen ja käyttää sitä tehdessäni opettajansijaisuuksia.
Olen yleisesti ottaen ollut täällä tyytyväinen opetuksen tasoon. Täällä ei ole parinsadan opiskelijan massaluentoja lainkaan, vaan ryhmäkoot vaihtelevat yleensä 10 ja 70 välillä. Joillain Malsoren ja Fannyn kursseilla on kuulemma vain neljä opiskelijaa, mutta he opiskelevatkin sivuaineena venäläistä filologiaa, joka on Espanjassa ihan marginaalinen aine. Kirjatentti on tuntematon käsite: opiskeluun kuuluu aika vähän itsenäistä työtä suhteessa luentoihin. Luennoilla ei ole useimmiten läsnäolopakkoa, mutta espanjalaiset käyvät niillä aika ahkerasti. Monilla kursseilla ei ole kirjaa, joten koe perustuu luentomuistiinpanoihin. Lisäksi luennoitsija suosittelee vinoa pinoa kirjoja, joihin voi tutustua, jos on aikaa ja kiinnostusta. Minulla ei ole toistaiseksi ollut, ja nähtävästi kurssit pääsee hyvin läpi lukemalla tenttiin pelkät luentomuistiinpanot. Jokaisella professorilla on kerran tai pari viikossa vastaanottoaika (tutoría), ja opiskelijoita kannustetaan käymään silloin kysymässä tukiopetuksessa tai kysymässä neuvoa missä tahansa kurssiin liittyvissä asioissa. Tuntuu siltä, että täällä opetukseen panostetaan paljon enemmän kuin Suomessa. Toisaalta se on ehkä luonnollista, kun opiskelijat ovat täällä maksavia asiakkaita.
Tein tenttikaudella tuttavuutta Madridin kaupunginkirjastojen kanssa. Madridissa on seitsemän kaupunginkirjastoa, jotka olivat tenttikauden ajan auki 24/7. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ne olivat öisin lähes täynnä, kun opiskelijat pänttäsivät tentteihin. Yksi läpi yön auki olleista kirjastoista oli runsaan puolen kilometrin päässä meiltä, mikä Madridin kokoisessa kaupungissa tarkoittaa erittäin lähellä. Kävin siellä kerran, kun Iris halusi lukuseuraa, mutta minä en osaa keskittyä kirjaston lukusalissa ja tuhlasin kaksi tuntia katseeni harhaillessa muistiinpanoista muihin opiskelijoihin ja välillä ihan vain kaukaisuuteen.
Mutta ei kirjastoreissu ollut ihan turha, koska keksin hankkia kirjastokortin! Se kävi kätevästi parissa minuutissa, ja nyt voin lainata ilmaiseksi kirjoja, musiikkia ja leffoja niin kuin Suomessakin. Täällä ei muuten ole sakkomaksuja lainkaan. Sen sijaan jos palauttaa kirjan myöhässä, joutuu tilapäisesti lainauskieltoon, jonka pituus riippuu siitä, miten monta päivää tai viikkoa kirja oli myöhässä. Yhden viikon myöhästymisestä seuraa kahden viikon lainauskielto. Lainoja voi uusia ja aineistoa voi hakea netissä. Ehkä en ole tarpeeksi perehtynyt Madridin kirjastojärjestelmään nähdäkseni sen puutteet, mutta minusta se ei lainkaan kalpene Suomen kirjastojen rinnalla, niin ylpeitä kuin suomalaiset kirjastoistaan ovatkin.
Toinen lukukausi, joka jatkuu juhannukseen asti, alkoi maanantaina ja on päässyt jo hyvään vauhtiin. Minulla on nyt yksi kurssi vähemmän kuin syksyllä, joten aikaa riittänee mukavasti keväisestä Madridista nauttimiseen ja matkusteluun. Kurssini ovat Chilen 1900-luvun historia, Espanjan opettaminen vieraana kielenä, Portugali II ja Geometria. Ensimmäisen viikon perusteella erityisesti kaksi ensimmäistä vaikuttavat huippumielenkiintoisilta. Mutta Geometrian proffa on paras matematiikan luennoitsija, joka minulla on yliopistolla ollut ja voittaa siis jopa Oikkosen! Yritän parhaani mukaan havainnoida, mikä hänen salaisuutensa oikein on, koska haluan kopioida sen ja käyttää sitä tehdessäni opettajansijaisuuksia.
Olen yleisesti ottaen ollut täällä tyytyväinen opetuksen tasoon. Täällä ei ole parinsadan opiskelijan massaluentoja lainkaan, vaan ryhmäkoot vaihtelevat yleensä 10 ja 70 välillä. Joillain Malsoren ja Fannyn kursseilla on kuulemma vain neljä opiskelijaa, mutta he opiskelevatkin sivuaineena venäläistä filologiaa, joka on Espanjassa ihan marginaalinen aine. Kirjatentti on tuntematon käsite: opiskeluun kuuluu aika vähän itsenäistä työtä suhteessa luentoihin. Luennoilla ei ole useimmiten läsnäolopakkoa, mutta espanjalaiset käyvät niillä aika ahkerasti. Monilla kursseilla ei ole kirjaa, joten koe perustuu luentomuistiinpanoihin. Lisäksi luennoitsija suosittelee vinoa pinoa kirjoja, joihin voi tutustua, jos on aikaa ja kiinnostusta. Minulla ei ole toistaiseksi ollut, ja nähtävästi kurssit pääsee hyvin läpi lukemalla tenttiin pelkät luentomuistiinpanot. Jokaisella professorilla on kerran tai pari viikossa vastaanottoaika (tutoría), ja opiskelijoita kannustetaan käymään silloin kysymässä tukiopetuksessa tai kysymässä neuvoa missä tahansa kurssiin liittyvissä asioissa. Tuntuu siltä, että täällä opetukseen panostetaan paljon enemmän kuin Suomessa. Toisaalta se on ehkä luonnollista, kun opiskelijat ovat täällä maksavia asiakkaita.
Tein tenttikaudella tuttavuutta Madridin kaupunginkirjastojen kanssa. Madridissa on seitsemän kaupunginkirjastoa, jotka olivat tenttikauden ajan auki 24/7. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, ne olivat öisin lähes täynnä, kun opiskelijat pänttäsivät tentteihin. Yksi läpi yön auki olleista kirjastoista oli runsaan puolen kilometrin päässä meiltä, mikä Madridin kokoisessa kaupungissa tarkoittaa erittäin lähellä. Kävin siellä kerran, kun Iris halusi lukuseuraa, mutta minä en osaa keskittyä kirjaston lukusalissa ja tuhlasin kaksi tuntia katseeni harhaillessa muistiinpanoista muihin opiskelijoihin ja välillä ihan vain kaukaisuuteen.
Mutta ei kirjastoreissu ollut ihan turha, koska keksin hankkia kirjastokortin! Se kävi kätevästi parissa minuutissa, ja nyt voin lainata ilmaiseksi kirjoja, musiikkia ja leffoja niin kuin Suomessakin. Täällä ei muuten ole sakkomaksuja lainkaan. Sen sijaan jos palauttaa kirjan myöhässä, joutuu tilapäisesti lainauskieltoon, jonka pituus riippuu siitä, miten monta päivää tai viikkoa kirja oli myöhässä. Yhden viikon myöhästymisestä seuraa kahden viikon lainauskielto. Lainoja voi uusia ja aineistoa voi hakea netissä. Ehkä en ole tarpeeksi perehtynyt Madridin kirjastojärjestelmään nähdäkseni sen puutteet, mutta minusta se ei lainkaan kalpene Suomen kirjastojen rinnalla, niin ylpeitä kuin suomalaiset kirjastoistaan ovatkin.
maanantai 11. helmikuuta 2008
Salamanca
Iris, Rodrigo ja minä vietimme viikonlopun Salamancassa, joka on vanha mutta erittäin nuorekas opiskelijakaupunki 250 kilometriä Madridista länteen lähellä Portugalin rajaa. Rodrigon kaveri Fernando kutsui meidät kotiinsa, joten säästyimme maksamasta hostellia ja koimme Espanjaa aidoimmillaan! ;) Lähdimme matkaan bussilla aamukymmeneltä. Bussimatka kesti kaksi ja puoli tuntia ja meni nopeasti, kun jatkoimme lyhyiksi jääneitä yöunia. Saavuimme Salamancaan, missä Fernandon piti olla meitä vastassa. Ja tulihan hän lopulta vastaan, kun Rodrigo oli ensin soittanut ja herättänyt hänet. Kulutimme odotusajan Café Elitessä, joka sopi meille mainiosti, eliittiä kun olemme. Kävimme heittämässä tavarat Fernandon luo ja lähdimme sitten kiertelemään kaupungille Fernandon, Boti-kämppiksen ja muiden vieraiden kanssa. Kuusi heidän ystäväänsä oli tullut Burgosista viettämään viikonloppua Salamancaan ja yöpyivät tietysti kaikki Fernandon luona.
Asunto oli kolmen makuuhuoneen huoneisto, jossa asuivat Fernando, hänen veljensä (joka oli reissussa ja jota emme tavanneet), Boti-kaveri ja kani nimeltä Megamuerte (Megakuolema). En ole koskaan eläissäni nähnyt niin saastaista kämppää! Kukaan kolmesta pojasta ei selvästi harrasta siivoamista. Erityisesti kylpyhuone oli ihan uskomattomassa kunnossa, kun se toimitti samalla kanihäkin virkaa ja lattia oli papanoiden ja kaninruoan peitossa. Asiaa ei auttanut se, että bileiden aikana lavuaariin rikottiin kaljapullo ja vessa meni tukkoon. Epäröin aika pitkään, ennen kuin uskaltauduin aamulla suihkuun.
Kiertelimme Salamancan keskustassa ja näimme katedraalin, kuuluisan ja ikivanhan yliopiston rakennuksia ja Casa de las Conchasin, jonka seinä on täynnä kivestä muotoiltuja simpukoita. Kävimme syömässä lounaaksi herkullisia pinchoja, jotka ovat vähän tapaksia suurempia annoksia, jotka tarjoillaan juoman kylkiäisenä. Sitten vietimme siestaa Plaza Mayorilla, joka oli täynnään auringossa istuskelevia opiskelijoita. Päivän kääntyessä illaksi muita vieraita alkoi väsyttää, kun he olivat jättäneet nukkumisen edellisenä yönä väliin (bileet olivat päättyneet yhdeltätoista aamulla) ja he suuntasivat kotiin keräämään voimia iltaa varten.
Rodrigo, Fernando, Iris ja minä jatkoimme turismin harrastamista: kävimme Catedral Nuevassa sisällä ja löysimme sattumalta Museo de Art Nouveaun. Iris ja minä halusimme käydä siellä, joten pojat saivat laahata peräissä, kun me ihastelimme kauniita esineita. Ja ne olivat tosiaan uskomattoman kauniita, kuten itse talokin (Casa Lis). Tenttasin Iristä art nouveau -tyylisuunnasta, kun Iris on sentään taidehistorian kandidaatti ja kyllä Iris pääsi läpi pistarista. Jäimme katedraalin viereiseen puistoon ihastelemaan auringonlaskua ja minä leikin ballerinaa art nouveau -tyylisten tanssijapatsaiden innoittamana.
Palasimme kotiin ruokakaupan kautta ja nukuin pienen siestan. Sitten söimme illalliseksi Josemarin erikoisuutta: keitettyä makaronia kaupan tomaattikastikkeella. Josemarin innovaatio oli lisätä sekaan nokare voita. Illalla kämpässä oli bileet (niin kuin ilmeisesti oli ollut myös torstaina ja perjantaina) ja vieraita tuli illan mittaan pari-kolmekymmentä. Kaikki, joihin tutustuin olivat oikein mukavia, lähinnä hevareita ja hippejä. Kolmen aikaan lähdimme keskustaan päin tutustumaan Salamancan legendaariseen yöelämään. Ja olihan se maineensa veroinen! Kadut olivat täynnä nuoria opiskelijoita ja baareja oli vieri vieressä. Salamanca on suunilleen Tampereen kokoinen, mutta sen asukkaista neljäsosa on yliopisto-opiskelijoita. Kävimme kolmessa baarissa, ja yhdessä törmäsin sattumalta pariin kurssikaveriin Autónomasta!
Univelat alkoivat jo kuuden aikaan painaa päälle siestasta huolimatta, ja palasimme kotiin nukkumaan Meitä yöpyi lopulta neljän huoneen kämpässä kymmenen, kun Fernando luovutti ritarillisesti sänkynsä vieraille ja lähti evakkoon tyttöystävänsä luo. Espanjassa kaikki ovat tietenkin koska tahansa tervetulleita kylään - olisi ennenkuulumatonta kieltäytä majoittamasta ystäviä sillä varjolla, että patjoja ei riitä. Ja minä ainakin nukuin oikein hyvin makuupussissa lattialla kahden viltin päällä. Boti saapui kotiin vähän meitä myöhemmin ja havaitsi, että hänen sänkynsä (ja kaikki muutkin sängyt) oli varattu. Hän yritti herättää sängynvaltaajat huudattamalla pornoelokuvaa täysillä korvan juuressa, mutta vieraat eivät heränneet millään. Boti ei aivan hevillä luovuttanut, niin Iris, Rodrigo ja minä saimme nukahtaa tuutulauluna espanjaksi dubattu pornoleffa. ;)
Sunnuntaina nukuimme pitkään ja pelasimme sitten tunnin pari pleikkaria. Minutkin opetettiin pelaamaan jotain kamppailupeliä, eikä se lopulta ollut yhtään vaikeaa. Rodrigo, Fernando, Iris, Paula ja minä kävimme hakemassa Superbestia-nimisestä raflasta roskaruokaa ja söimme piknikin puistossa. Superbestian annoskoko veti jo vertoja Yhdysvalloille. Täytetyt leivät olivat kukin vähintään puolen metrin pituisia. Tilasimme viiteen pekkaan kaksi leipää, ja kaikki tulivat ihan täyteen. Ehdimme vielä käydä kahvilla periespanjalaisessa baarissa, jossa paikalliset katsoivat jalkapalloa. Sitten olikin jo aika lähteä kohti bussiasemaa ja Madridia.
Oli kaiken kaikkiaan aivan loistava viikonloppu! Näimme "todellisen Salamancan", josta perusturisti jää auttamatta paitsi. Iriksen ja minun sanavarasto karttui monilla ilmauksilla, olkoonkin että suuri osa niistä oli vähän alatyylisiä.
Maisema bussimatkalta:
Iris ja Casa de las Conchas:
Jos katedraalin seinästä löytää sammakon, se tuo hyvää tuuria. Se tosin vaatii erittäin hyvää näköä. Sammakko on kirpun kokoinen:
Astronautti oli helpompi bongata (vaikka minä en löytänyt sitäkään):
Opiskelijoita paistattelemassa päivää Plaza Mayorilla:
Ballerinaposeeraus ja taustalla katedraali ilta-auringossa:
Uuden katedraalin katto:
Iris, Rodrigo ja Fernando Casa Lisissä eli Museo de Art Nouveaussa:
Catedral Nueva:
Rodrigo, Iris ja minä:
Iris ja Megamuerte:
Josemari ja minä:
Superbestian pekonileipä:
Asunto oli kolmen makuuhuoneen huoneisto, jossa asuivat Fernando, hänen veljensä (joka oli reissussa ja jota emme tavanneet), Boti-kaveri ja kani nimeltä Megamuerte (Megakuolema). En ole koskaan eläissäni nähnyt niin saastaista kämppää! Kukaan kolmesta pojasta ei selvästi harrasta siivoamista. Erityisesti kylpyhuone oli ihan uskomattomassa kunnossa, kun se toimitti samalla kanihäkin virkaa ja lattia oli papanoiden ja kaninruoan peitossa. Asiaa ei auttanut se, että bileiden aikana lavuaariin rikottiin kaljapullo ja vessa meni tukkoon. Epäröin aika pitkään, ennen kuin uskaltauduin aamulla suihkuun.
Kiertelimme Salamancan keskustassa ja näimme katedraalin, kuuluisan ja ikivanhan yliopiston rakennuksia ja Casa de las Conchasin, jonka seinä on täynnä kivestä muotoiltuja simpukoita. Kävimme syömässä lounaaksi herkullisia pinchoja, jotka ovat vähän tapaksia suurempia annoksia, jotka tarjoillaan juoman kylkiäisenä. Sitten vietimme siestaa Plaza Mayorilla, joka oli täynnään auringossa istuskelevia opiskelijoita. Päivän kääntyessä illaksi muita vieraita alkoi väsyttää, kun he olivat jättäneet nukkumisen edellisenä yönä väliin (bileet olivat päättyneet yhdeltätoista aamulla) ja he suuntasivat kotiin keräämään voimia iltaa varten.
Rodrigo, Fernando, Iris ja minä jatkoimme turismin harrastamista: kävimme Catedral Nuevassa sisällä ja löysimme sattumalta Museo de Art Nouveaun. Iris ja minä halusimme käydä siellä, joten pojat saivat laahata peräissä, kun me ihastelimme kauniita esineita. Ja ne olivat tosiaan uskomattoman kauniita, kuten itse talokin (Casa Lis). Tenttasin Iristä art nouveau -tyylisuunnasta, kun Iris on sentään taidehistorian kandidaatti ja kyllä Iris pääsi läpi pistarista. Jäimme katedraalin viereiseen puistoon ihastelemaan auringonlaskua ja minä leikin ballerinaa art nouveau -tyylisten tanssijapatsaiden innoittamana.
Palasimme kotiin ruokakaupan kautta ja nukuin pienen siestan. Sitten söimme illalliseksi Josemarin erikoisuutta: keitettyä makaronia kaupan tomaattikastikkeella. Josemarin innovaatio oli lisätä sekaan nokare voita. Illalla kämpässä oli bileet (niin kuin ilmeisesti oli ollut myös torstaina ja perjantaina) ja vieraita tuli illan mittaan pari-kolmekymmentä. Kaikki, joihin tutustuin olivat oikein mukavia, lähinnä hevareita ja hippejä. Kolmen aikaan lähdimme keskustaan päin tutustumaan Salamancan legendaariseen yöelämään. Ja olihan se maineensa veroinen! Kadut olivat täynnä nuoria opiskelijoita ja baareja oli vieri vieressä. Salamanca on suunilleen Tampereen kokoinen, mutta sen asukkaista neljäsosa on yliopisto-opiskelijoita. Kävimme kolmessa baarissa, ja yhdessä törmäsin sattumalta pariin kurssikaveriin Autónomasta!
Univelat alkoivat jo kuuden aikaan painaa päälle siestasta huolimatta, ja palasimme kotiin nukkumaan Meitä yöpyi lopulta neljän huoneen kämpässä kymmenen, kun Fernando luovutti ritarillisesti sänkynsä vieraille ja lähti evakkoon tyttöystävänsä luo. Espanjassa kaikki ovat tietenkin koska tahansa tervetulleita kylään - olisi ennenkuulumatonta kieltäytä majoittamasta ystäviä sillä varjolla, että patjoja ei riitä. Ja minä ainakin nukuin oikein hyvin makuupussissa lattialla kahden viltin päällä. Boti saapui kotiin vähän meitä myöhemmin ja havaitsi, että hänen sänkynsä (ja kaikki muutkin sängyt) oli varattu. Hän yritti herättää sängynvaltaajat huudattamalla pornoelokuvaa täysillä korvan juuressa, mutta vieraat eivät heränneet millään. Boti ei aivan hevillä luovuttanut, niin Iris, Rodrigo ja minä saimme nukahtaa tuutulauluna espanjaksi dubattu pornoleffa. ;)
Sunnuntaina nukuimme pitkään ja pelasimme sitten tunnin pari pleikkaria. Minutkin opetettiin pelaamaan jotain kamppailupeliä, eikä se lopulta ollut yhtään vaikeaa. Rodrigo, Fernando, Iris, Paula ja minä kävimme hakemassa Superbestia-nimisestä raflasta roskaruokaa ja söimme piknikin puistossa. Superbestian annoskoko veti jo vertoja Yhdysvalloille. Täytetyt leivät olivat kukin vähintään puolen metrin pituisia. Tilasimme viiteen pekkaan kaksi leipää, ja kaikki tulivat ihan täyteen. Ehdimme vielä käydä kahvilla periespanjalaisessa baarissa, jossa paikalliset katsoivat jalkapalloa. Sitten olikin jo aika lähteä kohti bussiasemaa ja Madridia.
Oli kaiken kaikkiaan aivan loistava viikonloppu! Näimme "todellisen Salamancan", josta perusturisti jää auttamatta paitsi. Iriksen ja minun sanavarasto karttui monilla ilmauksilla, olkoonkin että suuri osa niistä oli vähän alatyylisiä.
Maisema bussimatkalta:
Iris ja Casa de las Conchas:
Jos katedraalin seinästä löytää sammakon, se tuo hyvää tuuria. Se tosin vaatii erittäin hyvää näköä. Sammakko on kirpun kokoinen:
Astronautti oli helpompi bongata (vaikka minä en löytänyt sitäkään):
Opiskelijoita paistattelemassa päivää Plaza Mayorilla:
Ballerinaposeeraus ja taustalla katedraali ilta-auringossa:
Uuden katedraalin katto:
Iris, Rodrigo ja Fernando Casa Lisissä eli Museo de Art Nouveaussa:
Catedral Nueva:
Rodrigo, Iris ja minä:
Iris ja Megamuerte:
Josemari ja minä:
Superbestian pekonileipä:
perjantai 8. helmikuuta 2008
Valencia
Aloin tenttikauden lopulla olla kurkkuani myöten täynnä luentomuistiinpanojen tavaamista ja keksinkin, että olisi mukava lähteä pikku matkalle. Matkakuume on selvästi suoraan verrannollinen opiskeluun käytettyyn aikaan! Minulla sattui olemaan viikko taukoa ennen viimeistä tenttiä, joka oli perjantaiaamuna. Se oli siis mainio aika matkustaa, ja kohteeksi valikoitui Valencia, koska siellä näkisi meren ja olisi ehkä lämmintäkin. Sain houkuteltua Sinin matkakumppaniksi, vaikka Sinillä oli sama tentti perjantaina. Mitä nyt yhdestä kokeesta, niitähän tulee aina lisää!
Lähdimme anivarhain keskiviikkoaamuna matkaan kohti Valenciaa. Bussimatka Madridista kesti neljä tuntia. Valencian maakunta on vehreää ja kukkulaista seutua, ja maantie kulki välillä aika korkealla, niin bussista oli hienot näkymät. Bongasimme Madridin ja Valencian välille kaavaillun tren de alta velocidadin (huippunopean junan) raidetyömaan. Saavuimme puoliltapäivin perille ja etsimme ensi töiksi hostellin. Sini oli keksinyt netistä Center Valencia -nimisen hostellin, joka osoittautui erittäin hyväksi. Se oli siisti, rauhallinen ja hiljattain rakennettu, joten kaikki oli uutta. 16 eurolla sai paitsi sängyn neljän hengen huoneessa (jossa oli suihku) myös lakanat, aamupalan ja ilmaisen tavarasäilytyksen.
Ennen lounasta kiertelimme vähän keskustaa. Valencia on Espanjan kolmanneksi suurin kaupunki, ja se sijaitsee Välimeren rannalla parisataa kilometriä Barcelonasta etelään. Meihin teki vaikutuksen se, miten rauhallinen ja rento tunnelma Valenciassa oli ja miten vähän väkeä aukioilla ja kaduilla pyöri. Kiireisen ja ruuhkaisen Madridin jälkeen 800.000 asukkaan Valencia tuntui pikkukaupungilta! Madrid on kansainvälinen ja kosmopoliitti, Valencia taas hyvin espanjalainen plazoineen ja vanhoine kirkkoineen. Siellä oli myös yllättävän paljon viheralueita. Kaupungin halki kulki Jardín del Turia, joka oli ennen ollut joki ja joka oli muutettu kahdeksan kilometrin mittaiseksi puistoksi.
Kolmen platon voimin lähdimme tallustelemaan kohti Ciutat de les Arts i de les Ciènciesia, joka on neljän futuristisen rakennuksen kompleksi ja yksi Espanjan modernin arkkitehtuurin lippulaivoista. Matkalla kävelimme pitkin Jardín del Turiaa, ja minä tallensin palmupuita parhaani mukaan muistini sopukoihin ja kameran muistikortille. Matkan varrella löysimme Gulliverin: jättimäisen patsaan, joka makaili maassa ja jonka päälle sai kiipeillä. En tiedä, miten Gulliver liittyy Valenciaan, mutta idea oli hauska! Ciutat de les Arts i de les Ciències oli vaikuttava, huippumodernia arkkitehtuuria.
Sieltä päätimme lähteä katsastamaan rannan, jonka ei kartan mukaan pitänyt olla kaukana. Matka venyi kuitenkin aika pitkäksi, koska eksyimme ja päädyimme jo kartan ulkopuolelle jonkinlaiselle teollisuusalueelle. Taukoa pitävät raksamiehet neuvoivat meille tien innokkaasti ja tarjoutuivat opastamaan meidät kotiinsakin. ;) Kiersimme rannalle lähiöiden ja satama-alueen halki, mutta löytyihän meri lopulta! Asteita oli vain kaksikymmentä, niin emme menneet uimaan, mutta kävelimme paljasjaloin hienolla hiekalla ja kahlasimme Välimeressä. Vesi oli kyllä jääkylmää (Sini veikkasi 12 astetta), mutta emmehän me karaistuneet suomalaiset nyt kylmää kavahda! Kävelimme vielä takaisin kaupunkiin, mutta paluumatka ei venynyt niin pitkäksi, koska katsoimme karttaa varmuuden vuoksi korttelin välein. Kävimme illalla tapaksilla 100 Montaditos-baarissa ja syömässä yhdet pinchot boheemin oloisessa kapakassa.
Meidän huonekaveriksemme hostellissa oli osunut filippiiniläinen nainen, joka oli asustellut parikymmentä vuotta Dubaissa. Hän ryhtyi heti meidän parhaaksi ystäväksemme: otti meistä kuvat huoneessa, aamupalalla ja hostellin ulkopuolella ja antoi meille oman ja firmansa käyntikortit! Lynne oli ensimmäistä kertaa hostellissa ja kuvitteli ensin meidän jäävän viideksi päiväksi niin kuin hän. Kun sanoimme, että olemme vain yhden yön ja sitten huoneeseen tulee luultavasti joku muu, Lynne pelästyi, että huonekaveriksi saattaisi osua mies! Miesten ja naistenhan ei ole oikein sopivaa nukkua samassa huoneessa. Viikonloppuna Lynne suunnitteli lähtevänsä päiväretkelle "lähiseudulle" Pariisiin tai Milanoon. Oikein sympaattinen tyyppi, mutta aika pihalla kyllä kaikesta! ;)
Torstaiaamupäivänä kiersimme Lonely Planetin neuvoman keskustakierroksen. Se kulki kapeita kujia pitkin, jotka olivat hiljaisia ja uneliaita. Seinät oli maalattu täyteen hienoja graffiteja, ja korttelien yleisilme oli yllättävän rähjäinen, vaikka oltiin vain muutaman sadan metrin päässä Valencian keskusaukiolta. Kävimme sisällä Lonjassa, joka rakennettiin 1400-luvulla silkkikaupan päämajaksi ja joka on nimetty Unescon maailmanperintökohteeksi. Sitä vastapäätä oli valtavan iso kauppahalli Mercado Central, jossa myytiin tuoretta kalaa, lihaa, hedelmiä ja kaikenlaisia herkkuja. Olisimme voineet ostaa sian pään (silmäripset vielä tallella), mutta tyydyimme mansikoihin.
Kävimme kierroksemme päätteeksi katedraalissa ja kiipesimme 207 askelta kellotorniin. Minä tosin päädyin laskuissa 216 askeleeseen ja Sini kiipesi peräti 225 porrasta. Alas tullessa laskimme molemmat portaat oikein. Olin niin innoissani laskutaidostani, että hehkutin turvamiehellekin "¡dos cientos siete!" ja sain karkin palkkioksi! Kävimme taidemuseossa tutustumassa kokoelmaan maalauksia, joka olisi ehkä tehnyt Ateneumin jälkeen vaikutuksen (mukana oli sentään Goyaa, Velázquezia ja de Riberaa), mutta joka kalpeni täysin Pradon rinnalla. Söimme tortilla de patatasilla täytetyt leivät terassilla ja palasimme hostellille hakemaan tavaroita. Bussi takaisin Madridiin lähti neljältä. Meinasimme myöhästyä bussista ja otimme jo muutaman juoksuaskeleenkin. Ei olisi kyllä tarvinnut; ehdimme istua bussissa kokonaista puoli minuuttia, ennen kuin se lähti! ;) Kertailimme bussissa yhdessä koealuetta, ja Sini osasi selittää minulle monta asiaa, joita en ollut ymmärtänyt. Eikä koe tänä aamuna mennyt lainkaan huonosti. Ennen tenttiähän on hyvä vähän rentoutua! ;)
Olen perusturisti: kamera yhdessä kädessä ja kartta toisessa!
L’Hemisfèric (Ciutat de les Arts i de les Ciències):
Taustalla Museu de les Ciències:
Pieni lampi keskellä Jardín del Turiaa:
Yritän heikoin tuloksin kiivetä Gulliverin kylkeä ylös:
Sini Gulliverin kädellä:
Sini ja Välimeri:
100 Montaditos:
Mercado Central:
Näkymä katedraalin kellotornista:
Valmiina laskeutumaan 207 porrasta:
Maisema bussin ikkunasta:
Lähdimme anivarhain keskiviikkoaamuna matkaan kohti Valenciaa. Bussimatka Madridista kesti neljä tuntia. Valencian maakunta on vehreää ja kukkulaista seutua, ja maantie kulki välillä aika korkealla, niin bussista oli hienot näkymät. Bongasimme Madridin ja Valencian välille kaavaillun tren de alta velocidadin (huippunopean junan) raidetyömaan. Saavuimme puoliltapäivin perille ja etsimme ensi töiksi hostellin. Sini oli keksinyt netistä Center Valencia -nimisen hostellin, joka osoittautui erittäin hyväksi. Se oli siisti, rauhallinen ja hiljattain rakennettu, joten kaikki oli uutta. 16 eurolla sai paitsi sängyn neljän hengen huoneessa (jossa oli suihku) myös lakanat, aamupalan ja ilmaisen tavarasäilytyksen.
Ennen lounasta kiertelimme vähän keskustaa. Valencia on Espanjan kolmanneksi suurin kaupunki, ja se sijaitsee Välimeren rannalla parisataa kilometriä Barcelonasta etelään. Meihin teki vaikutuksen se, miten rauhallinen ja rento tunnelma Valenciassa oli ja miten vähän väkeä aukioilla ja kaduilla pyöri. Kiireisen ja ruuhkaisen Madridin jälkeen 800.000 asukkaan Valencia tuntui pikkukaupungilta! Madrid on kansainvälinen ja kosmopoliitti, Valencia taas hyvin espanjalainen plazoineen ja vanhoine kirkkoineen. Siellä oli myös yllättävän paljon viheralueita. Kaupungin halki kulki Jardín del Turia, joka oli ennen ollut joki ja joka oli muutettu kahdeksan kilometrin mittaiseksi puistoksi.
Kolmen platon voimin lähdimme tallustelemaan kohti Ciutat de les Arts i de les Ciènciesia, joka on neljän futuristisen rakennuksen kompleksi ja yksi Espanjan modernin arkkitehtuurin lippulaivoista. Matkalla kävelimme pitkin Jardín del Turiaa, ja minä tallensin palmupuita parhaani mukaan muistini sopukoihin ja kameran muistikortille. Matkan varrella löysimme Gulliverin: jättimäisen patsaan, joka makaili maassa ja jonka päälle sai kiipeillä. En tiedä, miten Gulliver liittyy Valenciaan, mutta idea oli hauska! Ciutat de les Arts i de les Ciències oli vaikuttava, huippumodernia arkkitehtuuria.
Sieltä päätimme lähteä katsastamaan rannan, jonka ei kartan mukaan pitänyt olla kaukana. Matka venyi kuitenkin aika pitkäksi, koska eksyimme ja päädyimme jo kartan ulkopuolelle jonkinlaiselle teollisuusalueelle. Taukoa pitävät raksamiehet neuvoivat meille tien innokkaasti ja tarjoutuivat opastamaan meidät kotiinsakin. ;) Kiersimme rannalle lähiöiden ja satama-alueen halki, mutta löytyihän meri lopulta! Asteita oli vain kaksikymmentä, niin emme menneet uimaan, mutta kävelimme paljasjaloin hienolla hiekalla ja kahlasimme Välimeressä. Vesi oli kyllä jääkylmää (Sini veikkasi 12 astetta), mutta emmehän me karaistuneet suomalaiset nyt kylmää kavahda! Kävelimme vielä takaisin kaupunkiin, mutta paluumatka ei venynyt niin pitkäksi, koska katsoimme karttaa varmuuden vuoksi korttelin välein. Kävimme illalla tapaksilla 100 Montaditos-baarissa ja syömässä yhdet pinchot boheemin oloisessa kapakassa.
Meidän huonekaveriksemme hostellissa oli osunut filippiiniläinen nainen, joka oli asustellut parikymmentä vuotta Dubaissa. Hän ryhtyi heti meidän parhaaksi ystäväksemme: otti meistä kuvat huoneessa, aamupalalla ja hostellin ulkopuolella ja antoi meille oman ja firmansa käyntikortit! Lynne oli ensimmäistä kertaa hostellissa ja kuvitteli ensin meidän jäävän viideksi päiväksi niin kuin hän. Kun sanoimme, että olemme vain yhden yön ja sitten huoneeseen tulee luultavasti joku muu, Lynne pelästyi, että huonekaveriksi saattaisi osua mies! Miesten ja naistenhan ei ole oikein sopivaa nukkua samassa huoneessa. Viikonloppuna Lynne suunnitteli lähtevänsä päiväretkelle "lähiseudulle" Pariisiin tai Milanoon. Oikein sympaattinen tyyppi, mutta aika pihalla kyllä kaikesta! ;)
Torstaiaamupäivänä kiersimme Lonely Planetin neuvoman keskustakierroksen. Se kulki kapeita kujia pitkin, jotka olivat hiljaisia ja uneliaita. Seinät oli maalattu täyteen hienoja graffiteja, ja korttelien yleisilme oli yllättävän rähjäinen, vaikka oltiin vain muutaman sadan metrin päässä Valencian keskusaukiolta. Kävimme sisällä Lonjassa, joka rakennettiin 1400-luvulla silkkikaupan päämajaksi ja joka on nimetty Unescon maailmanperintökohteeksi. Sitä vastapäätä oli valtavan iso kauppahalli Mercado Central, jossa myytiin tuoretta kalaa, lihaa, hedelmiä ja kaikenlaisia herkkuja. Olisimme voineet ostaa sian pään (silmäripset vielä tallella), mutta tyydyimme mansikoihin.
Kävimme kierroksemme päätteeksi katedraalissa ja kiipesimme 207 askelta kellotorniin. Minä tosin päädyin laskuissa 216 askeleeseen ja Sini kiipesi peräti 225 porrasta. Alas tullessa laskimme molemmat portaat oikein. Olin niin innoissani laskutaidostani, että hehkutin turvamiehellekin "¡dos cientos siete!" ja sain karkin palkkioksi! Kävimme taidemuseossa tutustumassa kokoelmaan maalauksia, joka olisi ehkä tehnyt Ateneumin jälkeen vaikutuksen (mukana oli sentään Goyaa, Velázquezia ja de Riberaa), mutta joka kalpeni täysin Pradon rinnalla. Söimme tortilla de patatasilla täytetyt leivät terassilla ja palasimme hostellille hakemaan tavaroita. Bussi takaisin Madridiin lähti neljältä. Meinasimme myöhästyä bussista ja otimme jo muutaman juoksuaskeleenkin. Ei olisi kyllä tarvinnut; ehdimme istua bussissa kokonaista puoli minuuttia, ennen kuin se lähti! ;) Kertailimme bussissa yhdessä koealuetta, ja Sini osasi selittää minulle monta asiaa, joita en ollut ymmärtänyt. Eikä koe tänä aamuna mennyt lainkaan huonosti. Ennen tenttiähän on hyvä vähän rentoutua! ;)
Olen perusturisti: kamera yhdessä kädessä ja kartta toisessa!
L’Hemisfèric (Ciutat de les Arts i de les Ciències):
Taustalla Museu de les Ciències:
Pieni lampi keskellä Jardín del Turiaa:
Yritän heikoin tuloksin kiivetä Gulliverin kylkeä ylös:
Sini Gulliverin kädellä:
Sini ja Välimeri:
100 Montaditos:
Mercado Central:
Näkymä katedraalin kellotornista:
Valmiina laskeutumaan 207 porrasta:
Maisema bussin ikkunasta:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
