Markkinat eli zokot olivat oma maailmansa. Niistä ei saa oikeaa vaikutelmaa kuvista - ne täytyy kokea. Ne olivat värien, hajujen ja äänien sekamelska. Välillä tuntui, että koko medina oli yhtä toria. Kujat pullistelivat väkeä mihin tahansa aikaan päivästä. Markkinoilta sai lähes mitä tahansa: eläviä kilpikonnia tai kanoja, argandiöljyä tai mattoja, taateleita tai siansorkkia, hevosenruhon tai grillattuja silakoita, tuorepuristettua appelsiinimehua tai kärpästen koristamia leivonnaisia, "aitoja" Guccin vöitä tai arabihuiveja, hopeakoruja tai vesipiippuja.
Aina muutaman kojun välein myyjä huudatti radiota tai cd-soitinta, tarttuvat arabialaiset sävelmät kilpailivat länsimaisten hittien kanssa. Kaupustelijat mainostivat suureen ääneen tuotteitaan arabiaksi, hedelmä- tai kalakärryt rämisivät ohi, häkkeihin teljetyt kanat kaakattivat, myyjät yrittivät kosiskella länsimaisia turisteja huutamalla perään, sokeat anelivat almuja. Mausteet ja saippuat tuoksuivat voimakkaasti, kala-, hedelmä- ja lihatiskeiltä leijaili tuoreiden (tai auringossa eltaantuvien ruoka-aineiden) haju, välillä lemusi viemäri tai pilaantuva liha. Auringonvalo siivilöityi kapeille kujille katoksi levitettyjen vaatteiden läpi. Kadut olivat joko mukulakiveä tai paikoin pelkkää maata, joka muuttui sateessa mutaiseksi liejuksi.
Casablancan hienot bisneskorttelit olivat modernin tuntuisia tyylikkäine kahviloineen ja liikkeineen. Ihmiset olivat pukeutuneet länsimaisittain, ja naiset kulkivat joko pää paljaana tai ohut huivi hiusten suojana. Merkkivaatteisiin sonnustautuneet nuoret istuskelivat kahvilla ja räpläsivät mp3-soittimiaan tai kamerakännyköitään. Kun astui medinan porteista sisään, tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa sata vuotta taaksepäin.
Tuloerot eivät kuitenkaan olleet se, mikä eniten iski silmille, vaan silkka köyhyys. Tuntui siltä, että lähes kaikki marokkolaiset olivat surkean köyhiä. Slummit levittäytyivät junaradan varrelle. Useimpien peltikattoisten hökkeleiden katolla komeili kyllä lautasantenni. Maantiellä autot ohittivat aasien vetämät kärryt. Maali oli rapissut seinistä, koneet olivat lähinnä metalliromua. Autot ja bussit olivat ikivanhoja, ja niiden pakokaasut voittivat monin verroin Madridin ilmansaasteet. Liikenne oli täysi kaaos, liikennevaloista tai -säännöistä ei piitannut kukaan.
Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni reikävessassa ja pesin hiukset kylmässä suihkussa. Miljardit ihmiset maailmassa tulevat toimeen ilman lämmintä suihkua ja vessapyttyä, niin en minäkään tarvitse sellaista luksusta. Hyvin vähällä tulee loppujen lopuksi toimeen.
Oikeastaan ainoa ikävä puoli Marokossa oli, että neljän päivän aikana ei saanut hetkeksikään unohtaa, että on vaalea nainen. Ohiajavat autot hidastivat meidän kohdallamme. Kahviloiden terasseilla istuvien miesten päät kääntyivät, kun kävelimme ohi. Meille vilkutettiin, töötättiin, huudeltiin, vihellettiin ja jopa seurattiin. Meitä tervehdittiin arabiaksi, ranskaksi, englanniksi, espanjaksi, italiaksi, saksaksi ja jopa ruotsiksi. Emme olleet osaavinamme mitään niistä kielistä. Saimme huomiota kaikenikäisiltä miehiltä ihan pikkupojista vanhoihin pappoihin.
Marokkolaisten työtahti ei ole päätähuimaava, niin putiikinpitäjillä, rakennusmiehillä ja muilla työntekijöillä oli hyvin aikaa seurata meitä katseellaan, lorvailijoista nyt puhumattakaan. Ensimmäisenä päivänä meitä ylenpalttinen huomio häiritsi meitä aika paljon, mutta yllättävän nopeasti siihen tottui. Parin päivän jälkeen katseilta ja huudoilta osasi jo sulkea silmät ja korvat. Joka tapauksessa oli ihana palata Madridiin, jossa saa olla rauhassa paria satunnaista ja harmitonta Hola guapa -kommenttia lukuun ottamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti